torstai 10. elokuuta 2017

Rakkausromulus

Toisistaan erotettuja sukkapareja on alkanut ilmaantua yhä useammin. Mitä muuta rakkaus olisikaan kuin psykoosia ellei yksi iso vitsi! Luota toiseen ihmiseen ja menetä samalla koko vapautesi. Yhdellä on kaikki valta, josta kaikki muut – henkilöt ja asiat – sitten lopulta kilpailevat. Näkymätön köysi ahdistaa olemassaolollaan niin kauan, kunnes heität toivosi hiiteen. Mutta kuinka sen tekisit, kun olet jo ehtinyt saada pureman? Tarkemmin määrittelemättömään vaivaan ei tiettävästi olla löydetty vastalääkettä.

Sääli on tunteiden kuumennettua marjamehua. Joskus vain tuntuu, ettei mikään määrä ole kylliksi! Poteminen on ainoa mahdollinen särkyjen taltuttaja (vaikka kukapa nyt ei tahtoisi hypätä sen vaiheen ohi..). Mystiset ilmiöt, joita emme pysty mitenkään hallitsemaan tai ymmärtämään, ovat aina olleet enemmän tai vähemmän pelottavia, toisaalta kiehtovia. Mitä muuta elämä meille voisi tarjotakaan kuin näiltä ilmiöiltä suojautumista? Kykyä syleillä aaltoilevaa tummuutta koko komeudessaan – siitä ei kukaan täysijärkinen voisi olla lumoutumatta.

perjantai 27. tammikuuta 2017

The Luxury of Insanity


Varoitan sen verran tekstin sisällöstä, että se on kirjoitettu shokinomaisessa tilassa.

Kävin tänään tohtorin juttusilla kuuntelemassa markkinointipuheita suhteellisen uuden (7 v.) lääkkeen puolesta. Olin odottanut tätä tapaamista kuin kuuta nousevaa, sillä odotin jotain muutosta hoitoni laatuun — sellaista minulle oltiin lupailtu noin 1,5 kuukautta sitten, kun sain ajan hoitotapaamiseen... Vitut! Ilmeisesti olin liian naiivi, kun en osannut arvata mitä osa-aluetta muutokset koskisivat eli lääkeasioita. Olo on tällä hetkellä vielä tavanomaistakin epätodellisempi ja pettynyt. Itse suhtaudun lääkkeisiin todella varauksella nykyään, enkä ole pitkiin aikoihin suostunut kuin vähentämään annostuksia.

Sain ihan käsittämättömän diagnoosin ja siihen psykiatrin ratkaisu on lääkkeet, lääkkeet ja lääkkeet. Tuntuu valehtelematta siltä kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Onko psykiatria tosiaankin vain sitä, että ihmisen omanlaatuisuus ja herkkyydestä kertovat särmät on pakko hioa kristallin kirkkaaksi tunkemalla elimistöön kaiken maailman kemikaaleja? Ei satsata tietyn ammattikunnan tarkkaan pohjakoulutukseen ja erityisosaamiseen, vaan se on korkeintaan kakkossijalla persoonallisuutta lamaavien mömmöjen jälkeen. Minä en käsitä miten voisin hyötyä hoitajan tapaamisista zombina sen paremmin kuin omana hupsuna itsenäni. Jos kerran kemikaalikimara piilottaa tutut oireet, niin eihän siinä ole enää paljon mitään puhuttavaa. Siis nappien varassa kohti tulevaisuutta vaan!

Milloin meitä lakataan kohtelemasta kuin joitakin älyvapaita sätkynukkeja? Olen usein sanonut etten katuisi mitään, mutta tarkemmin ajateltuna kadun sitä päivää, kun aloin popsimaan lääkkeitä. Nehän ovat käytännöllisesti katsoen vain myrkkyjä joihin on resepti. Haluaisin olla täysin vapaa kemikaaleista, mutta se ei ole mahdollista. Lääkityksen yllättävä ja täysin omavaltainen keskeyttäminen voisi aiheuttaa niin pahat seuraukset, että saattaisin liittyä hiljattain täysin yllättäen edesmenneiden liki kolmikymppisten kööriin, jotka myös lääkkeiden käyttäjinä tunnettiin. Mutta saman saattaisi tehdä myös lääkärin suosittelema lääke, jonka yksi ihanista (yleisyydeltään tuntemattomista) sivuvaikutuksista on äkkikuolema.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Masentuneen To Do -lista

Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, että olisi korkea aika tehdä asioille jotain. Enkä nyt tarkoita itsemurhan toteuttamista (pahoittelen, mikäli joku siellä sitä oli odottanut). Päämäärättömänä haahuileminen on toki sekin yksi vaihtoehto, mutta se ei tuota minulle minkäänlaisia henkilökohtaisia kiksejä. En löydä inspiraatiota sen paremmin seuraten yhä uudelleen ja uudelleen muistojeni himmenneitä kajoja kuin tuijottamalla tyhjää paperia odottaen sen kirjoittavan itsensä.

Täten voisin listata muutamia pieniä tavoitteita oman henkisen hyvinvointini eteen itselleni toteutettaviksi. En lupaa mitään ensinnäkään, mutta ainahan voi yrittää.

  1. Kirjoita joka päivä vähintään yksi sivu. Kukaan ei myöskään kiellä kirjoittamasta lisää.
  2. Tiedosta tunnesyöminen, mutta älä syyllistä itseäsi. Pohdi ennemmin, syötkö todella nälkään vai esim. tyhjään oloon/ahdistukseen/yksinäisyyteen/suruun/haluun... Mieti vaihtoehtoisia keinoja käsitellä tunteita. Olisiko jokin muu asia, joka veisi ajatukset muualle tai toisi mielekästä ajankulua?
  3. Hanki peittävämmät verhot keittiön ikkunaan. 
  4. Nuku silloin, kun muutkin nukkuu. Ehdit olla yksin ihan riittävästi päiväsaikaan.
  5. Tee asioita, joista saat itsevarmuutta. Älä anna pelon ylipuhua itseäsi.

Zero emotion

Voisin olla tuntikausia tekemättä mitään. Katsoa tyhjyyteen kuin lumottuna; sokeana. Yöunet eivät poista uupumusta, sillä herättyäni muistan taas "roolini" tässä maailmassa; alisuoriutuja, sivustaseuraaja, neurootikko, pessimisti, keskittymiskyvytön, väärinymmärretty, hylätty. Mieleni labyrintti kutsuu seuraamaan sen loputtomia käytäviä, jotka johtavat vain umpikujiin tai jatkuvat äärettömyyteen. Tahtoisin tehdä siitä taidetta, mutta kyllästyn ennen kuin ehdin kunnolla aloittaakaan — lauseeni ovat liian lyhyitä ja pelkistettyjä. Huomaan kliseitä siellä sun täällä, sillä aivoni tuntuvat käyvän jotenkin hitaalla kapasiteettiinsa nähden. Kenties voin kiittää siitä alhaista koulutustaustaani ja vuosikausia kestänyttä erakoituneisuuttani sivistyksen parista. Luovutin niin nuorena luullakseni toistuvien epäonnistumisten lannistamana. 

Olen ajatellut, että minä olen perfektionistin vastakohta, niinsanottu antiperfektionisti (keksinkö juuri uuden sanan?). Olen kyllä perimmäiseltä luonteeltani hyvinkin kilpailuhenkinen, vaikka olen ihan vapaasta tahdostani välttänyt joutumasta tilanteisiin, joissa joutuisin ihan oikeasti kilpailemaan kenenkään kanssa. Ehkä pelkään myös epäonnistumista niin paljon, että annan pelon estää minua elämästä täysillä oman luontoni mukaan. Haavekuvissani heittäydyn rohkeasti huimiin seikkailuihin seuraten sydämeni ääntä maailman ääriin, antamatta typerien rajoitusten kahlita itseäni. Minua suorastaan kiukuttaa ajatella kuinka ahtaaseen kuplaan olen kasvanut! Voin kiittää siitä ihan vain itseäni. Mutta on puuduttavaa tajuta olevansa kuin jokin tyhjäntoimittaja. Mitä kaikkea muuta voisinkaan olla?

Koulun loputtua olen viihtynyt kotona ja vähän aiempaa useammin myös kävelylenkeillä. Tänään heräsin jo yhdentoista aikoihin, enkä käynyt uudelleen nukkumaan. Eilen heräsin myös samoihin aikoihin, mutta syötyäni aamiaista ja luettuani hetken Maameren tarinoita nukahdin 2-3 tunniksi uudestaan. En ole muistaakseni valvonut yli klo 03:30 viimeisen viikon aikana, vaikka harvoin ennen kahta olen ollut unessa. En tiedä, mihin päiväni oikein kuluvat, mutta ilta tulee aina niin yllättäen. Ehkä olen päivät jonkinlaisessa horteessa. Herää! Haluaisin mennä kirjastoon lukemaan tuon kirjan loppuun ja lainaamaan seuraavia osia, mutta kotiin on aina niin paljon helpompaa jäädä. Kuitenkin ehtii tulla taas pimeä ennen kuin pääsen täältä mihinkään. Kehoni on tottunut uneksimaan päivänvalon aikaan, vaikka olisin jo ylhäällä. Luulisi, että aamukahvi herättäisi jopa kovan luokan unikeon, mutta usein se ikäänkuin rentouttaa liikaa. En tiedä voiko sydän käydä niin ylikierroksilla kofeiinin vaikutuksesta, että se tekeekin uupuneeksi. Muuhun aikaan päivästä juon kyllä teetä tai Cola Zeroa.

Olipa turha postaus, mutta sainpahan jotain ajatuksia oksennettua ulos.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Arpi jota häpeän

Vähän alle vuosi sitten odotin lääkäriaikaa omalla terveysasemallani.

Naislääkäri, ehkä hiukan itseäni vanhempi/samanikäinen, ottaa minut vastaan. Kerron hänelle halustani poistattaa molemmat - tai edes toinen - rintojeni välissä olevista luomista, sillä nämä luomet ovat kasvaneet. Lääkäri kertoo unohtaneensa varata toimenpidehuoneen käyttöömme, joten hän lupaa minulle uuden ajan luomenpoistoa varten. Suostun tähän hieman kärsimättömänä, mutta unohdinhan itsekin viimeksi saapua sovitulle ajalle, niin koen ikään kuin ansaitsevani erehdyksen. Ainakin lääkäri lupasi poistaa luomeni, mikä on tietenkin hyvä uutinen.

Seuraava tapaamisaika. Saavun sovitusti paikalle, ja sama jokseenkin jäyhän oloinen lääkäri tarkastaa luomeni. Hän alkaakin yllättäen valittaa, kuinka terveyskeskuksissa ei ole tapana poistaa luomia kosmeettisista syistä. Olen hämilläni, sillä viimeksihän hän oikein lupasi poistaa edes toisen niistä, enkä ole kertaakaan nimennyt "kosmeettisia syitä" motiivikseni. En tiedä mitä sanoa. Närkästyneisyydestään huolimatta lääkäri ohjaa minut toimenpidehuoneeseen. Sinne saapuu myös mieshoitaja, josta voin aistia koko ajan tietynlaista huvittuneisuutta. Lääkäri suorittaa operaation valittaen pahantuulisen oloisesti useaan otteeseen siitä, kuinka tällaisia operaatioita ei pitäisi suorittaa kosmeettisista syistä terveyskeskuksen puolella. Siitä huolimatta hän suorittaa luomenpoiston ja tikkien ompelun. Hoitaja katsoo minua koko ajan oudon huvittunut ilme kasvoillaan.

Tunsin oloni hyvin ahdistuneeksi ja nöyryytetyksi edellä mainitun kokemuksen aikana - ja jälkeen. En ymmärrä, miksi lääkäri suoritti toimenpiteen, jonka koki olevan jotenkin väärin, sättien ja syyllistäen potilastaan samalla. Olisi edes seissyt sanojensa takana ja kieltäytynyt suorittamasta koko operaatiota! Mutta pahinta ei ollut edes yksinomaan lääkärin ja hoitajan omituinen suhtautuminen minuun. Kaiken lisäksi; luomen sijaan rintojenväliäni koristaa nyt todella rujo arpi. Se on rumempi kuin mikään itse aiheuttamistani arvista kehossani. Olen käyttänyt Bio Oilia, mutta sekään ei ihmeisiin pysty. Rinnat olivat ennen se osa kehostani, mitä kohtaan minulla ei ollut mitään kummempia komplekseja, mutta nyt sekin osa on häpeän turmelema. Nykyään häpeän käyttää avonaisia paitoja, sillä pelkään ihmisten ajattelevan arven nähdessään: "Friikki!" Tiedän, että jonkun mielestä voi olla pikkumaista ajatella näin; että onhan niitä pahempiakin ongelmia ihmisillä. Mutta tämä arpi symboloi toisen ihmisen vihaa minua kohtaan. Olen miettinyt, tekikö lääkäri tikkauksen tarkoituksella huolimattomasti jos häntä niin sapetti minun pärstäni. No, onnistui ainakin tuottamaan minulle pahaa mieltä.