torstai 12. heinäkuuta 2018

Nirvana

Tahdon maalata paratiisin, joka aukeaa silmien eteen, jotka kuuluvat rakkaimmalleni. Ojentaa hänelle vanhan ja ruosteisen avaimen, jota olen kantanut kaulallani. Johdattaa hänet villiköynnösten peittämän portin luokse, mihin pääsee kulkemalla kiemuraista polkua sammalmetsän läpi. Ovi on hirvittävän raskas ja lukossa sisäpuolelta niin pitkään, kunnes muinainen taika raukeaa. Taian raukeamiseen tarvitsen erään tietyn ihmisen kättä, mutta en voi kertoa enempää. Minun on mentävä pian ennen kuin hän huomaa. Katsos, kun olen luvannut sisarelleni, etten jätä häntä enää. Hän on hyvin omistushaluinen, eikä pidä muukalaisista - saatika sitten miehistä tai rakastetuista. Mutta en minä pääse hänestä eroon. Usko minua, kun sanon, että hän tietää mistä naruista vetää. Nyt on jo kiire! Kerron toisen kerran siitä paikasta, mikä odottaa portin toisella puolella. Jos sitä nyt voi paikaksi kutsua..

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Jänis

Olenpa tässä joskus sellaisenkin asian pannut merkille, että monilla perfektionisteilla on taipumusta masennukseen tai johonkin muuhun mielenterveysongelmaan. Olen tavannut ja tuntenut monia sellaisia. Uskallan väittää, että heillä lähes poikkeuksetta on ollut jokin sellainen voimavara joka on auttanut, tai edes jalka tai mikä hyvänsä sellaisen oven välissä, joka todennäköisesti tulisi johtamaan heidät vielä pitkälle elämässään. He eivät kenties itse vain huomaa sitä, mitä on heidän edessään. Minun tekisi joskus mieleni vain "ravistaa" ja sanoa: "Hei, sinulla on ainakin tämä asia, minkä osaat ja voit purkaa siihen traumasi ja energiasi." Vaikka on tyypillistä (anteeksi yleistäminen jälleen kerran), että perfektionistit panostavat moneen muuhunkin kuin yhteen asiaan tai taitoon.

Mutta masennustakin on varmaan monenlaista. Toisilla se todellakin on sairaus, kun taas toisilla se ainakin osittain on seurausta siitä, että on huomannut olevansa taidoiltaan ja kaikin puolin keskiverto ihmisenä. Ymmärrän hyvin, että siitä alkaa noidankehä, johon ei löydy niin minkäänlaista ulospääsyä. Joku maailmanparantaja tai hyväntekijä aina silloin tällöin yrittää uskotella, ettei kukaan ole seppä syntyessään ja liirumlaarumlaa, mutta turha siinä toisen on yhtään mitään jankuttaa kun on mikä on. Mistäs sitä voi tietää, sanooko se saman kaikille muillekin automaattisesti, joita se yrittää auttaa? Eihän se voi tietää, miten on asioiden todellinen laita, kun se ei ole "autettavan" kengissä asunut. Niin lujaa kuin hyväntekijän sanoihin yrittääkin välillä keskinkertainen uskoa, totuuden tietää aina itse sisimmässään.

No, tästä tuli nyt vähän tragikoominen pakina. Olen tapojeni orja, kuten tunnettua. Loppukevennykseksi allekirjoittanut voisi kertoa lähes hengellisestä kohtaamisestaan rusakon kanssa:


Jänö hyppeli iloisesti hautausmaalla.

Juuri, kun olin ennättänyt pohtimaan, mahtaisiko se olla jonkun reinkarnaatio, käänsi se minulle 

selkänsä ja alkoi kusta maahan.

perjantai 15. kesäkuuta 2018

Pariutumisen painostava tarve

Olen ruvennut ajattelemaan hyvin eri lailla parisuhteista, ja näkemään yksin olemisen monia hyviä puolia. Voi kuunnella hiljaisuutta ja sukeltaa rauhassa omaan mielikuvitusmaailmaansa. Sitä paitsi, pystyn keskittymään paremmin omiin kiinnostuksenkohteisiini ja myös muihin ihmisiin, kun en koe olevani kenenkään omaisuutta. Koti on vain ja ainoastaan minunnäköiseni, kun täällä ei pyöri tai asustele jatkuvasti toinen ihminen itseni lisäksi. Olen ensimmäistä kertaa aidosti tyytyväinen siihen paikkaan, jota kutsun omaksi kodikseni.

Minulta on kysytty aika usein, miten olen voinut olla niin kauan (vähän alle vuoden) yksin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla kysymyksen kuultuani menin hyvin hämilleni. Tuntuu vähän, että pidetään jotenkin outona jos ei koe tarvetta löytää "sitä tiettyä ihmistä, jonka kanssa jakaisi ilot ja surut" tai vaihda petikumppania lähes yhtä usein kuin vaihtaa lakanansa. Ihan kuin kaikkien oletettaisiin olevan samasta puusta veistettyjä ja hyödyntävän omaa ulkonäköänsä pariutumisrituaaleissaan. Pitäisikö kelpuuttaa joku vain siitä syystä, että saisi tarpeilleen jonkun purkukohteen? Vaikka siihen hommaan ei välttämättä tarvita toisen ihmisen läsnäoloakaan.

Tottakai se on eri asia, hoitaako hommat itse vai jonkun kanssa. Mutta mitä ulkonäöllä tai ihmisen "ihanuudella" on sen asian kanssa tekemistä, kuinka nopeasti "saa" uuden kumppanin? Ei mitään. Sekin voi olla hyvä valinta, ettei halua enää tapailla/seurustella pelkästään sillä perusteella, kun yksin oleminen pelottaa. Ei ne pelot kuitenkaan häviä mihinkään, vaikka turvautuisi toiseen ihmiseen. Elämä on aivan yhtä armoton meistä jokaista kohtaan, eikä epäonni ohita ketään sosiaalisen statuksen perusteella. Tämä on vain tervettä maalaisjärkeä, mutta monella aikuisellakin tuntuu olevan jokseenkin maaginen ajattelutapa tässä asiassa. Voin silti sanoa ymmärtäväni mistä se kumpuaa (olenhan nisäkäs).

perjantai 25. toukokuuta 2018

häpeä;



Häpeän koko elämääni, ja sitä kuka olin ei edes niin kauan aikaa sitten,

kun vielä viitsin kirjoittaa elämästäni rönsyilevään tyyliin omilla kasvoillani.

Häpeän enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Tiedän, että sen sijaan voisin yrittää kokea myötätuntoa myös muinaista itseäni kohtaan -

niin kuin tunnen suhteellisen helposti jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joskus satuttaneet minua. 

Kenenkään ei ole pakko uskoa sitä, mutta niin se todella on. Jos jotain osaan syyllisyyden tuntemisen 

lisäksi, niin toisen elollisen olennon nahkoihin asettumisen. Tunnen aina olevani joko väärässä 

tai vääränlainen, vaikka teeskentelisin olevani jotain muuta. Hän, joka kuvitteli lukevansa minua 

kuin avointa kirjaa, pettyisi pahan kerran ja keksisi tuhat vastalausetta tämänkin lauseen 

ensimmäiseen osaan. Vaikka ymmärrän kyllä hänenkin kantansa vallan mainiosti, sillä mitäpä 

muuta olen itsekään tällä elämälläni tehnyt kuin epäillyt itseäni. Mutta kai minun sitten pitäisi 

olla kiitollinen siitä, että joku näki minussa edes alkuun jotain muuta kuin virheen tai helpon kohteen.

Hävettää, että edes kuvittelin saavani jotain parempaa. Siitä hyvästä ansaitsenkin pilkanteon, että

olen erehtyväinen ihminen. Ansaitsen vielä vuosienkin päästä tapahtumista kantaa häpeää siitä, 

etten ollut


riittävän


hyvä.