perjantai 15. kesäkuuta 2018

Pariutumisen painostava tarve

Olen ruvennut ajattelemaan hyvin eri lailla parisuhteista, ja näkemään yksin olemisen monia hyviä puolia. Voi kuunnella hiljaisuutta ja sukeltaa rauhassa omaan mielikuvitusmaailmaansa. Sitä paitsi, pystyn keskittymään paremmin omiin kiinnostuksenkohteisiini ja myös muihin ihmisiin, kun en koe olevani kenenkään omaisuutta. Koti on vain ja ainoastaan minunnäköiseni, kun täällä ei pyöri tai asustele jatkuvasti toinen ihminen itseni lisäksi. Olen ensimmäistä kertaa aidosti tyytyväinen siihen paikkaan, jota kutsun omaksi kodikseni.

Minulta on kysytty aika usein, miten olen voinut olla niin kauan (vähän alle vuoden) yksin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla kysymyksen kuultuani menin hyvin hämilleni. Tuntuu vähän, että pidetään jotenkin outona jos ei koe tarvetta löytää "sitä tiettyä ihmistä, jonka kanssa jakaisi ilot ja surut" tai vaihda petikumppania lähes yhtä usein kuin vaihtaa lakanansa. Ihan kuin kaikkien oletettaisiin olevan samasta puusta veistettyjä ja hyödyntävän omaa ulkonäköänsä pariutumisrituaaleissaan. Pitäisikö kelpuuttaa joku vain siitä syystä, että saisi tarpeilleen jonkun purkukohteen? Vaikka siihen hommaan ei välttämättä tarvita toisen ihmisen läsnäoloakaan.

Tottakai se on eri asia, hoitaako hommat itse vai jonkun kanssa. Mutta mitä ulkonäöllä tai ihmisen "ihanuudella" on sen asian kanssa tekemistä, kuinka nopeasti "saa" uuden kumppanin? Ei mitään. Sekin voi olla hyvä valinta, ettei halua enää tapailla/seurustella pelkästään sillä perusteella, kun yksin oleminen pelottaa. Ei ne pelot kuitenkaan häviä mihinkään, vaikka turvautuisi toiseen ihmiseen. Elämä on aivan yhtä armoton meistä jokaista kohtaan, eikä epäonni ohita ketään sosiaalisen statuksen perusteella. Tämä on vain tervettä maalaisjärkeä, mutta monella aikuisellakin tuntuu olevan jokseenkin maaginen ajattelutapa tässä asiassa. Voin silti sanoa ymmärtäväni mistä se kumpuaa (olenhan nisäkäs).

perjantai 25. toukokuuta 2018

häpeä;



Häpeän koko elämääni, ja sitä kuka olin ei edes niin kauan aikaa sitten,

kun vielä viitsin kirjoittaa elämästäni rönsyilevään tyyliin omilla kasvoillani.

Häpeän enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Tiedän, että sen sijaan voisin yrittää kokea myötätuntoa myös muinaista itseäni kohtaan -

niin kuin tunnen suhteellisen helposti jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joskus satuttaneet minua. 

Kenenkään ei ole pakko uskoa sitä, mutta niin se todella on. Jos jotain osaan syyllisyyden tuntemisen 

lisäksi, niin toisen elollisen olennon nahkoihin asettumisen. Tunnen aina olevani joko väärässä 

tai vääränlainen, vaikka teeskentelisin olevani jotain muuta. Hän, joka kuvitteli lukevansa minua 

kuin avointa kirjaa, pettyisi pahan kerran ja keksisi tuhat vastalausetta tämänkin lauseen 

ensimmäiseen osaan. Vaikka ymmärrän kyllä hänenkin kantansa vallan mainiosti, sillä mitäpä 

muuta olen itsekään tällä elämälläni tehnyt kuin epäillyt itseäni. Mutta kai minun sitten pitäisi 

olla kiitollinen siitä, että joku näki minussa edes alkuun jotain muuta kuin virheen tai helpon kohteen.

Hävettää, että edes kuvittelin saavani jotain parempaa. Siitä hyvästä ansaitsenkin pilkanteon, että

olen erehtyväinen ihminen. Ansaitsen vielä vuosienkin päästä tapahtumista kantaa häpeää siitä, 

etten ollut


riittävän


hyvä.