perjantai 9. joulukuuta 2016

Epäihminen

Kirjoitan tätä blogitekstiä makuullani sängyssä, sillä heräsin aamulla niska jumissa. Ei ehkä paras tapa kirjoittaa silti, mutta olenhan tottunut epäergonomisiin asentoihin, niin miksi tekisin poikkeuksen näin niskajumituksen aikanakaan; kunhan vältän äkkinäisiä liikkeitä, enkä varsinkaan erehdy kääntämään päätäni vasemmalle. Aika epämukavaa tämä iPhonella kirjoittaminen kyllä on.

Minusta tulee pian taas epäopiskelija, sillä meidän kirjoittajaopiskelijoiden ryhmä oli niin pieni, että taloudellisten seikkojen perusteella tehtiin sellainen päätös meidän poloisten päidemme menoksi. Onhan se tavallaan melko tragikoomista, kun kerrankin minulla oli opiskelumotivaatiota sen verran, että olisin tahtonut käydä koulun loppuun, niin silloin koulu päättääkin opinnot puolestani. :'D No, eipähän tarvitse pelätä jälleen uutta EPÄonnistumista - ainakin voin luvan kanssa syyttää siitä jotakin ulkopuolista tahoa itseni sijaan.

Aikomuksenani on jatkaa opintojani etänä, kun sellainen mahdollisuus meille vielä suotiin, mutta eihän se samalta tunnu kuin se, että pääsisi tapaamaan meidän tiivistä ja itselleni tärkeäksi muodostunutta kirjoittajaporukkaa. Onhan se kovin epäreilua ja harmillista, mutta - niin laiha lohtu kuin se onkin - kaikki päättyy aikanaan. Ennen kuin vaivutaan täydelliseen epätoivoon, täytyy muistaa että ilman kouluakin voi pitää yhteyttä tovereihin. Se on vain itsestä kiinni saako niin tehtyä, sillä joskus joutuu olemaan se aloitteentekijä, tai saa jäädä nuolemaan näppejään, ja tutkiskelemaan oman napansa loputtomia kiemuroita ja kerroksia.


Ohhoh. Olenhan minä jotain saanut aikaiseksikin tällä viikolla. Kokkailin mm. epäterveelllsiä fudgeja - omin pikku kätösin! Itsepäisyyspäivänä kävimme saunomassa vanhempieni kotona, ja tulipa siinä ohella tehtyä oikein raikas ja ravitseva lenkkikin. Koulussakin olen käynyt vielä tällä viikolla, sillä koulumuotoinen opiskelumme päättyy "vasta" ennen joulua. Tänään en tosin mennyt tämän niskan takia. Ensi viikolla onkin fysioterapia, mutta nyt pitää ottaa Buranaa ja välttää vetoa.

Voisin nyt jatkaa epäluuloisia pohdiskelujani epävakaassa mielessäni. Mukavaa päivänjatkoa sinullekin!

maanantai 21. marraskuuta 2016

Myrkkylaulu


veripisara toisensa jälkeen johtaa pimeään huoneeseen
siellä kyhjöttää neito, joka ei osannut huutaa apua
hän poimii pillerin toisensa perään

joku viisas sanoi kerran:
"kukaan ei voi sua pelastaa"
siispä nielen myrkyn tämän ja olen ihan hiljaa

laulu kaikuu hiljainen, mutkittelee putkia pitkin

naapuri vastaa koputuksin:
vauvan täytyy nukkua


















 me
kaikki 
haaveilemme 



sekoamisesta
 useimmat sekoavat vain omassa päässään

lauantai 5. marraskuuta 2016

All cats are grey

Seuraan sivusta, kun muut käyttävät vahvuuksiaan omia unelmiaan toteuttaakseen. He uskaltavat suunnitella tulevaisuuttaan ja nähdä itsensä loistamassa kilpaa tähtien kanssa. Olen turtunut siihen - niin se vain on aina ollut. Itsesäälini on - ah, niin ylevää. Mutta miksi muuttua, kun jokin sisimmässäni näyttää sotivan ponnistelujani vastaan? Onko se kapinallisuutta? En osaa tehdä muutakaan kuin tuntea joko silmitöntä ahdistuneisuutta kaikesta mahdollisesta tai olla liian turta saadakseni mitään aikaiseksi. Edes lihomispelko ei nosta minua ylös sängystä/sohvalta/penkiltä.

Olen luovuttanut. Minusta on tullut ihan täydellinen sisäkissa. Ennen ruokaa haahuilin koko päivän yövaatteisillani. Ruoka sai mieleni kohoamaan, mutta syötyäni minua harmitti, kun ruoka ei vastannutkaan makumieltymyksiäni, ja suuhun jäi sellainen maku kuin joku olisi kuollut sinne. Johtunee myös siitä, että viisaudenhammasoperaation jälkeen suussa maistuu eltaantuneelta. Jaarittelua.. No, menin sitten syvää uupumusta tuntien sänkyyn, kun huomasin, että Hasse lepäsi siellä niin kutsuvan ja muhkean näköisenä. Kaivoin itselleni mukavan pesän, johon saatoin asettua tiiviiksi keräksi, ja Hasse asettui vartomaan peittomytyn päälle. Toimettomuudestani johtuvaa syyllisyyden tunnetta lievitti kisun tyytyväisen naaman katsominen ja kehräämisen kuunteleminen.

Tietenkin välillä on helpompaa syyttää muita. Sen täytyy olla henkilön X syytä, kun hän ei vie minua ulkoilemaan. Perkele! Minuahan pelottaa kohdata ihmisiä silmästä silmään yksin. Henkivartijako minulta puuttuukin? Enpä tiedä, voisiko kukaan pelastaa minua omilta ajatuksiltani. Toisaalta, minähän jättäydyn aina (yksin) kotiin, niin eihän minulla pitäisi olla mitään syytä valittaa... Mutta - kuten hiljattain eräälle psykologille totesin - jokin siinä toisesta kiusaantumisessa vain vetää niin kummasti puoleensa, että haluaa kokea sen uudelleen ja uudelleen. Silläkin uhalla, että saa hävetä ja soimata itseään jälkikäteen hermoilustaan; nimim. pellen rooli suojamuurina.



perjantai 21. lokakuuta 2016

Crawling out and back in



Makaan yhä vuoteessa yövaatteisillani, kun kello näyttää yli kahtatoista. Syysloma antaa luvan tehdä niin. Kahvin tuoksu leviää kutsuvasti; avopuolisoni on keittänyt kahvia. Hironkin tassu pitäisi desinfioida ja voidella hunajavoiteella, jonka sain eläinlääkäristä kissan hypättyä kuumalle liedelle ja poltettua anturansa - pennulta energia ja mielenkiinto asioita kohtaan ei lopu kesken. Kiskon itseni väkisin ylös, ja menen kaatamaan kahvia itselleni. Syön leivän mauttomalla tuorejuustolla, kun ei parempaakaan ole tarjolla. Sitten muistan taas, että Thyroxin pitäisi ottaa tyhjään vatsaan, mutta koskaan en tee niin. Käyn nappaamassa sen kätköistäni ja kulautan alas veden kanssa. Otan halloween-aiheisen suklaakarkin ja imeskelen sitä samalla, kun hörpin kahvia.

Kello on viisi, kun olen viimein saanut itseni puettua. Ihmettelen, mihin se aika on taas oikein mennyt, kun en ole saanut oikeastaan mitään aikaiseksi; paitsi perusasiat, jotka normaalit ihmiset hoitavat tunnissa, tai pakon edessä vaikka puolessa. Minulla meni puoli tuntia kaulahuivin asetteluun, jotta saisin sen näyttämään huolettomalta (minulla kun on taipumusta laittaa kaulahuivit, ponnarit ja kengännauhatkin liian kireälle). Niiskutan koko ajan, sillä näin kylmien ilmojen tultua nenäni vuotaa kuin ränni - lakkaamatta. Minulla on varmaan jotain vikaa nenässäni, kun verenkiertokaan ei oikein toimi siinä, tai jostain syystä se on usein jääkylmä sisälläkin. Ehkä en ole ihminen laisinkaan.

Tekisi mieli mansikka-vaniljateetä, mutta nälkäkin olisi ja kauppaan pitäisi lähteä. Ei vaan yhtään kiinnostaisi lähteä sinne yksin. Liikuntaakin pitäisi ruveta harrastamaan useammin, kun se näin syksyn edettyä on jäänyt ihan taka-alalle. Koulu on hyvä tekosyy laiskottelulle vapaa-ajalla. Kaikki kannustavat ystävällisesti urheilemaan, ettei vaan kävisi niin, että jojolihon taas laihdutetut kilot takaisin, kun ruokakin on alkanut maittaa vähän liikaa taas. Aloitin viime viikonloppuna sentään sipsilakon pitkästä aikaa, vaikken sipsiä nyt useammin kuin kerran viikossa syökään. Parina päivänä olen tehnyt kyykkyjä, vaikka inhoankin sitä persevouhotusta, josta kyykkyintoilijat kohkaa. Ajattelin kuitenkin kokeilla, saisinko niin kuntoutettua myös oikuttelevaisia polviani ja tätä klonkkuselkää.


Olen yrittänyt pitkään saada kirjoitettua tänne, mutta kuten ehkä huomaakin, niin ajatuksia on ihan liikaa, enkä löydä punaista lankaa. Inspiraatiokin laskee kuin lehmän häntä. Eilen sitä meinasi olla, mutta hetken aikaa touhotettuani iski kauhea väsymys ja painuin peiton alle. Nukuin sitten iltaan asti. Siinä oli vähän ihmettelemistä kyllä, kun oli pilkkopimeää herätessä, vaikka piti vain vähän levätä. Öisin taas uni viipyilee jossakin ihan muualla kuin minun luonani. Ehkä se on kutsumaton vieras, eikä siksi saavu ajallaan. Välillä naapurikin herättää liian aikaisin sillä saatanan poraamisellaan. Mahtaa olla melkoista reikäjuustoa hänen seinät.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Suosikit

Vaihteeksi hieman kevyempää postausta; lista tämän hetken tai lähiaikojen suosikeista!

Rapea Pauluns Granola müsli


Ihan pakko kirjoittaa se noin ü:lla, eikä suomalaisittain (omituisia pakkomielteitä riittää). :D Varmaankin parasta müsliä, jota olen koskaan maistanut! Ei ole lainkaan äklömakea, sillä se ei sisällä lisättyä sokeria. Muutenkin terveellisiä raaka-aineita, jotka muodostavat todella maukkaan kokonaisuuden. Ja mikä parasta - se on jumalaisen rapeaa, kuten perinteinen sveitsiläinen müsli! Mikäli joku ei muista, niin Sveitsissä ko ruokalaji syntyi. Olen tavannut mukavan ihmisen, joka on sieltä kotoisin, ja hän juuri tiesi kertoa, että sielläpäin suositaan rapsakkaampaa kuin monesti Suomessa esim. hotelliaamiaisilla. Itse maistoin Amerikassa rapeaa müsliä ensimmäisen kerran (tietenkin se oli hyvin makeaa siellä). Hiljattain marssin S-Markettiin ja löysin Paulunsin Granolan, joka sisältää aitoa kaakaota ja vadelmaa sekä lisäksi mm. taatelia, eli kaikkia ihanuuksia! Tästä ja Alpron vähäsokerisesta maustamattomasta soijajukurtista syntyy herkullinen aamupala.

Polvisukat


Näin syksyn tullen iskee usein polvisukkakuume! Niin se iski tänäkin syksynä. Tosin pitkästä aikaa näin rajusti. Yhteen aikaan minut varmaan tunnettiinkin polvisukista. Ne lämmittävät mukavasti sukkisten/legginssien päällä, kun tykkään ennemmin käyttää hameita kuin housuja. Outoa kyllä - käytin viime kesänä paljon useammin housuja ja/tai shortseja kuin nyt syksyllä.

Solar Fake




Nyt pääsen siis tännekin hehkuttamaan sitä, että olin viimekuussa Solar Faken keikalla Helsingissä. Ylitin itseni ja matkustin yksin pitkästä, pitkästä aikaa. Eikä voi muuta sanoa kuin että oli kerrassaan loistava keikka! Rakastuin bändiin entistä enemmän. Voisin kirjoittaa reissusta ja keikasta erikseen vielä postauksenkin, jahka ennätän.


Mahonginpunaiset hiukset


Värjäsin hiukset syksystä haltioituneena. Minulla oli siis aika räikeän punaiset hiukset aikaisemmin, mutta syksy ja nykyinen mielenmaisema alkoivat vaatia muutosta. En sitten tiedä, olenko tosiaan niin paljon seesteisempi ja kypsempi nyt, kun halusin shokkipunaisesta eroon, vai kaipaanko elämääni enemmän seesteisyyttä. Varmaan vähän sekä että. Olen viime aikoina kärsinyt uniongelmista ja keskittymisvaikeuksista, jotka kyllä varmaankin kulkevat käsi kädessä. Koulun myötä tuntuu, ettei pysty oikein rauhoittumaan ja käy jatkuvasti vähän ylikierroksilla. Heitän koko ajan vaan jotain huonoa läppää.. No, sentään hiukset tuntuvat nyt taas enemmän "minunlaisilta".

maanantai 12. syyskuuta 2016

Hetkemme kauneimmat liian kauniita sanojen viekkaudelle

Saavun kotipihaan syvää uupumusta tuntien, mutta helpottuneena siitä, että selvisin jotakuinkin yhtenä kappaleena, enkä luhistunut täysin armottomasta tuulesta huolimatta. Hississä repäisen tekoripset irti toisesta silmästä. Ne putoavat lattialle. Sisälle asuntoon päästyäni repäisen toisestakin silmästä - ah, mikä vapaus! Riisun ensin polvisukkani. Sen jälkeen sukkahousut, jotka ovat purkaantuneet varpaan kohdalta. Katsahdan sääriäni. En ole muistanut ostaa teriä - sänki on kasvanut uhkaavasti. Kaikkea sellaista kyllä olen ostellut viime aikoina, mikä ei ole niinkään elintärkeää. Ja ajelun katson ehdottoman elintärkeäksi.

Syötyäni välipalaa päätän pestä pyykit. Kori on ihan kukkurallaan ja osa vaatteista on pudonnut lattialle. Lajittelen mustat vaatteet koneeseen. Mustavalkoisten sukkahousujen kohdalla ihmettelen, kuuluvatko ne tummiin vai valkeisiin. Heitän ne koneeseen toivoen parasta. Käynnistän pesuohjelman. Käyn laittamassa vedenkeittimen käyntiin. Sen pohistessa pesen meikit kasvoiltani. Käytän kookosöljyä ja Aloe verasta tehtyä saippuaa. Kun olen kuivannut kasvoni, kosteutan ne vielä tilkalla kookosöljyä. Katson vielä kerran peiliin. Näytän jokseenkin alakuloiselta ja elämää nähneeltä.

Kasvot raikkaina menen täyttämään teekuppini. Tunnen oloni uudestisyntyneeksi. Voi, kunpa voisi aina tuntua tältä... Mutta minullakin on velvollisuuteni. Katson pesässään tuhisevaa kissaa. Hän saa kai pian lajitoverin! Toivottavasti raha-asiat hoituu, kun se maksu sattuu näin kipeään hetkeen. Olen tosiaan tuhlaillut aivan holtittomasti, mutta parempaakaan terapiamuotoa en tiedä - no, okei - paitsi kissat toki! Vähän kyllä jännittää, ettei tuo koulu kärsisi ja keskittymiseni herpaantuisi sitten pennun vaatimasta huomiosta. Mutta luulisi, että niin positiivinen ja ihana asia lähinnä inspiroisi!

Näinkin arkinen on minun maanantai-iltapäiväni.

perjantai 19. elokuuta 2016

Havaintoja naamion alta

Entisen syömishäiriöisen unet ovat kiehtovia. Avopuolisoni heräsi, kun huusin hänelle unissani: "Sinä syöt enemmän kuin läskit! En minä syö paljon.." Siinä olikin sitten selittelemistä aamulla, että mitään pahaa en tarkoittanut tietenkään jne. Onhan se suorastaan ihme ja kumma, että alitajuntani puskee tuollaista kamaa uniini. Enhän minä nyt enää tuollaisia ajattele hereillä ollessani, enhän? Ei toki minulla enää pitäisi mitään ongelmaa olla, kun olen näin hyvinvoivan näköinenkin.. Siinä pähkinä purtavaksi ("oh, the irony"), kannattaako syömishäiriöön sairastua ja onko syömishäiriöstä ylipäätään mahdollista parantua kokonaan.

Olen joutunut aloittamaan erään vastenmielisenä pitämäni asian opiskelujen ohessa. Syön arkipäivisin kouluruokalassa. Syömishäiriön ääni meinasi kiirehtiä lisäämään pilkun edelliseen lauseeseen ja perustella sitä sillä, että koulu on kallis ja ruokailu sisältyy koulun hintaan. Mutta jatketaan kuin sitä ei olisi meinannutkaan tapahtua! Tietenkin se nyt on myös ihan vaan kuiva fakta, että siinä säästää ja pääsee osittain helpommallakin, kun pääsen ikään kuin valmiiseen ruokapöytään. Mutta kouluruokailuun liittyvään pelkoon on minulla omat syyni, mitkä johtavat ammattikouluajoista aivan sinne ala-asteelle saakka.




Olen aina ollut voimakkaan agorafobinen luonteeltani, eikä sitä ole helpottanut se seikka, että sairastuin anoreksiaan. Nuo kaksi tekevät julkisilla paikoilla syömisestä parhaimmillaankin jokseenkin neuroottista. Voin hyvillä mielin todeta, että olen edistynyt paljon sen suhteen. Paitsi että osallistun tätä nykyä ruokailuihin, niin pyrin myös syömään normaaleja annoksia ruokalassa kaikkien nähden. Edelleenkin siinä on omat haasteensa, kuten annoskokojen hahmottaminen, päätöksien tekeminen ja ripeästi toimiminen paineen alaisena. Usein hahmotan toisten annokset jotenkin lempeämmin kuin omani. Haluan kuitenkin syödä riittävästi, jotta jaksan keskittyä mahdollisimman hyvin, eikä tarvitse ostaa niin paljon ruokaa kotiin. Mutta pelkään tietenkin sitä, että joku pitää minua ahmattina. Tämä taas saa aikaan sen, että tavoittelen robottimaisesti "kohtuullista" ja "sopivaa".




Syömishäiriöstä parantuminen on vaikeaa. Omalla kohdallani oireilu alkoi anoreksian muodossa, mutta viime vuosina on ollut ajoittaisia bulimiakausia. Painoni on vaihdellut 40 kiloa kumpaankin suuntaan tämän sairauden vuoksi. Edelleen se näkyy päivittäisessä arjessa niin, että on hankalaa hahmottaa, missä kohtaa nälkä päättyy ja kylläisyys alkaa. Uskon, että sen suhteen itsensä kuuntelemisen vaikeus liittyy paljolti bulimiataustaani. Milloin syön fyysiseen - milloin tunnesyistä johtuvaan nälkään. Veikkaisinpa, etten ole ainoa, joka siihen sortuu, vaikkei enää kompensoisi syömisiään. Etenkin, kun nykypäivänä ruokaa on niin paljon ja vaihtoehtoja löytyy jokaiselle. Sitä paitsi - kuka tässä yhteiskunnassa voisi väittää syövänsä aina puhtaaseen nälkään?

Pakollinen loppukevennys

tiistai 16. elokuuta 2016

Tiistai

Toivotan luokkatoverilleni päivänjatkot, ja suuntaan pyöräni luokse. Kuivaan satulan ponchoni helmaan. Istun satulaan ja lähden polkemaan. Näen vielä luokkatoverini mäen laella, etenemässä kiireettömästi kohti määränpäätään. Hänellä on savuke punatuilla huulillaan, ja musta hame liehuu alakuloisesti tuulessa. Polkaisen pyörään vauhtia ja liidän neitseellisen hennossa sateessa, mieli täynnä uusia asioita. Tummanharmaa pilvi varjostaa helmenvalkoista taivasta.



Nuori äiti lastenrattaineen kulkee ohi. Hänen vieressään pikkutyttö jää katsomaan perääni suu auki. Pyöräilen kotipihaan. Siellä rakennusurakoitsijat oransseissa työtakeissaan aloittelevat hommiaan. Yksi heistä, sirokokoinen nainen, tervehtii minua hymyillen. Vien pyörän varastoon. Kurkistan postilaatikkoon - tyhjä. Nousen hissillä viidenteen kerrokseen. Lähestulkoon leijailen kotiovelleni luhtikäytävää pitkin. Menen samantien makuuhuoneeseen ja rojahdan sänkyyn. Kissakin pomppaa sängylle, tervehtii minua hyväksyvästi ja pujahtaa ponchoni sisään.

lauantai 6. elokuuta 2016

Päärynäpuut

Se kutsuu minua taas. Puiden huokaisut harmaan taivaan alla, mystiset oliot hiipivät esiin. Niitä ei voi nähdä, mutta ne kuulee. Tammenterhot rasahtelevat niiden pikkuruisten varpuloiden alla. Lempeä tuuli tuo vanhojen kirjojen aavistuksen pähkinäisen tuoksun. Maistan hienoisen punaviinin maun kielelläni - sen, mitä join sinä syksynä, jona ilmestyit uneeni ensimmäisen kerran. Ei, en voi juoda viintä enää. Avaan surullisesti naukuvan rautaportin ja astun ulos.



 Haistan päärynät...

maanantai 1. elokuuta 2016

The invisible

En ole koskaan kokenut olevani erityisen taitava missään. Toki minullakin on niitä omia vahvuuksiani, mutta niissäkään en ole ollut läheskään ylivoimainen. Olen kokeillut monia eri lajeja aina jalkapallosta posliininmaalaukseen, mutta lähes aina ne ovat tyssänneet.

Kysymys ei ole siitä, ettenkö olisi innostunut mistään. Jostain kumman syystä se innostus vaan lopahtaa minulla äkillisesti. Ikään kuin alitajuntani käskisi minun lopettaa ennen kuin ehdin saavuttaa jotain ns. suurempaa. Niin kuin pelkäisin panna itseni likoon. Olen yrittänyt viime aikoina muuttaa tätä asiaa itsessäni. Mutta suuri osa minusta uskoo tietävänsä, että olen surkea ja tyhmä. Tuntuu tutulta jäädä muiden jalkoihin - tai mitä se on todellisuudessa - omiin kuvitelmiin haahuilemaan ja kokoamaan sosiaalista haarniskaa ennen kuin voi lähteä edes ruokakauppaan. Se on hauras illuusio, tiedetään.

@Pinterest

Ainoastaan muutama aktiviteetti on pysynyt matkassa pidempään: kirjoittaminen/lukeminen, laulaminen.. Myös jooga on ilokseni palannut pitkästä aikaa säännölliseksi kehon- ja mielenhallintakeinoksi. Enää en pääse päälläseisontaan kuin sekuntiksi, mutta kehoani kuunnellen pyrin oppimaan sen taidon vielä uudelleen. Onhan selkänikin kokenut kovia vuosien varrella. Vähän eri tilanne nyt kuin 10 vuotta sitten! Tärkeää on, ettei pakota itseään mihinkään. Pitää olla valmis niin fyysisesti kuin henkisestikin. Joogassa kaikki lähtee itsensä kuuntelemisesta - syvään hengittämistä unohtamatta.

Tämän vuoden keväänä aloin käymään salilla noin vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen oli niin pitkä tauko, koska aloin saada paniikkikohtauksia salikäyntien yhteydessä. Kerrankin menin suoraan salilta ensiapuun rytmihäiriöiden vuoksi! Mutta tänä keväänä vältyin paniikkikohtauksilta. Siksi harmittaa, että kuntosalini meni kesätauolle. Toivon, että jatkan kuntosaliharrastusta, kun se aukeaa taas (nyt elokuussa). Saan siitä suurta mielihyvää, kun kehoni tottelee minua kaikkien näiden vuosien jälkeen. En ole mikään salihirmu (läheskään), mutta haluan pitää yllä jonkinlaista peruskuntoa. Parikin kertaa viikossa tuo hyvän mielen, kun pääsen purkamaan aggressioni johonkin! Lisäksi pyöräilyä, niin ei jää liian yksipuoleiseksi.

Eivät ne uutiset vielä loppuneet: Aloitan opiskelun pian. Säästäkää aplodit tuonnemmaksi.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Viimeöinen uni ja siitä heränneitä ajatuksia

Kännykässä oli toiminto, että zoomaamalla esim. omaan pohkeeseensa, se näytti rasvaprosentin ynnämuun koostumuksen. Lisäksi se ilmoitti, onko kyseinen vartalonosa esim. urheilullinen, paksu tai siro. Pohkeen jälkeen aloin zoomata omaan reiteeni, uskoen vahvasti siihen, etten tulisi pitämään vastauksesta. Sitten onkin sumeaa, eli joko uni päättyi, vaihtui, tai en yksinkertaisesti vain muista.

Mitä uni kertookaan viimeaikaisista ajatuksistani... Olen jo pitkään kokenut sen ahdistavana, kuinka meidät on orjuutettu erilaisten sovellusten hallintaan. Meistä on tullut riippuvaisia sosiaalisesta verkostosta. Minusta tuntuu, että me (toiset vähemmän, toiset enemmän) elämme valheessa. Todellisuudentaju on kadonnut niin monelta, että on oikeastaan harvinaisempaa jos saa pidettyä jalat tiiviisti maan kamaralla. Tässä asiassa kukaan ei ole kuitenkaan toista syyllisempi sille, miksi ei enää uskalla katsoa itseään ja maailmaa muuten kuin filtterin läpi. Miten näin on päässyt käymään? Sitä ihmettelen, ja pelkään mihin mittasuhteisiin tämä vielä paisuukaan.

Itselläni tämä ongelma ilmenee niin, että minusta on nykyään hirveän vaikeaa jutella ihmisten kanssa kasvokkain. Ei ehdi miettiä sanomisiaan moneen kertaan ja keskustelu tuntuu väkinäiseltä. Luulen, etten ole ainoa tämän pulman kanssa, sillä useat eivät ehkä kehtaisi myöntää sitä. Toki silloin, kun olen ihmisten kanssa kasvokkain, annan heille täyden huomioni, ja pidän puhelinta esimerkiksi laukussani tai jossain muualla kuin jatkuvasti "hollilla". Minusta on aika loukkaavaa näprätä puhelinta samaan aikaan, kun tapaa ystävää pitkästä aikaa. Mutta siis, oma hankaluuteni on näkynyt siis vetäytymisenä sosiaalisista tilanteista, mikä saa missä tahansa verkostossa tapahtuvan kommunikoinnin tuntumaan helpottavalta asialta. Varsinkin, kun niin monilla on aina "kiire", että jotenkin tulee tyydyttyä sitten tällaiseen "etä-ystävyyteen".

Istuin äskettäin parvekkeella. Katselin pilviä ja minua alkoi pelottaa niiden liikkumattomuus. Tunsin oloni hyvin pieneksi, ja olevani liian korkealla.