Oi marraspuu

hiljaisuus ei ole puhdasta äänettömyyttä
ajatukset halvaannuttava piippaus seuraa mukanani aamuin illoin
vaihtelevin ja päällekkäisin taajuuksin
kuulen sen jostain kaukaisuudesta tai päässäni, väliäkö hällä

syyllisyys, tuo näkymätön kannibaaliystäväiseni
mikä pervo!
se naulitsee aloilleen ja herkuttelee uhrillaan
tulee sisään sormenpäistä hekumoiden pään takaosiin
olen täydellinen alistujan roolissani
pysyn aloillani kuin ristiinnaulittu
kulutan mahdollisimman vähän energiaa
välillä vääntelehdin tuskissani hölmistynyt ilme kasvoillani
tunkkainen ilma, pölykerros verhoissa

katatonia saapuu puoleltapäivin
tunnen, kuinka selkäranka natisee ja vääntyy
kuin kovia kokenut, ylikasvanut, vanha puunrunko
ei se ole enää aikoihin tuottanut hedelmää

Olenko kuollut, kun näin martaana makaan?

Perattu

Olen niin ontto että se sattuu

Sisälmykseni on kaavittu ja revitty ulos juurineen

Jäljelle jätetty vain rujo, laho, kyvytön ja haluton, elävä kuollut

Minulla ei ole enää mitään sanottavaa

Lahjoitin sen pois

Aivan, noin vain

Sinä päivänä vanhenin varmaan kymmenillä vuosilla

Kun näytit minulle itseni

Niin, olen nahkiainen.

Savuna

Lehdet värisevät tuulessa kun astelen katuja hiostava musta vaate liimautuu kiinni ihooni hiuksetkin ovat hiestä ihan kosteat Päänahka kutiaa inhottavasti saaden minut epäilemään että siellä liikkuu pieniä hyönteisiä Lentomuurahaisia(!) Maailma palaa kerroksittain ja siinä on kolme kerrosta Me sinnitellään vielä ylimmässä kerroksessa mutta aistimme jo kuinka pian ensimmäinen ja toinen kerros tuhoutuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyden Se (tuli) tulee sisään hiljalleen ennen kuin huomaammekaan Ei voi olla täysin varma onko savua päässyt sisälle hengittäminen on vaikeaa mutta sehän voi olla harhaluulokin Alitajuntaan ei kannata luottaa ellei halua päätyä varhaiseläkkeelle Ensin tulee joka tapauksessa savu ja tunnetusti häkä on tappavaa Ehkä jos menisi johonkin sellaiseen piiloon mihin tuli ei kenties pääsisi Lopussa kiistellään vedestä ja kaappitilasta josko siellä olisi paremmassa turvassa voi opportunisteja kyllä löytyy mutta jokainen tietää sisimmässään että kaikki tulee tuhoutumaan ennen pitkää Siltä ei pääse pakoon vaikka kuinka kietoutuisi lähimmäisensä ympärille Ote hellittää viimeistään siinä vaiheessa kun hengitys salpautuu ja jokainen meistä katoaa kuin kaikki olisi ollut pelkkää unta

Nirvana

Tahdon maalata paratiisin, joka aukeaa silmien eteen, jotka kuuluvat rakkaimmalleni. Ojentaa hänelle vanhan ja ruosteisen avaimen, jota olen kantanut kaulallani. Johdattaa hänet villiköynnösten peittämän portin luokse, mihin pääsee kulkemalla kiemuraista polkua sammalmetsän läpi. Ovi on hirvittävän raskas ja lukossa sisäpuolelta niin pitkään, kunnes muinainen taika raukeaa. Taian raukeamiseen tarvitsen erään tietyn ihmisen kättä, mutta en voi kertoa enempää. Minun on mentävä pian ennen kuin hän huomaa. Katsos, kun olen luvannut sisarelleni, etten jätä häntä enää. Hän on hyvin omistushaluinen, eikä pidä muukalaisista - saatika sitten miehistä tai rakastetuista. Mutta en minä pääse hänestä eroon. Usko minua, kun sanon, että hän tietää mistä naruista vetää. Nyt on jo kiire! Kerron toisen kerran siitä paikasta, mikä odottaa portin toisella puolella. Jos sitä nyt voi paikaksi kutsua..

Jänis

Olenpa tässä joskus sellaisenkin asian pannut merkille, että monilla perfektionisteilla on taipumusta masennukseen tai johonkin muuhun mielenterveysongelmaan. Olen tavannut ja tuntenut monia sellaisia. Uskallan väittää, että heillä lähes poikkeuksetta on ollut jokin sellainen voimavara joka on auttanut, tai edes jalka tai mikä hyvänsä sellaisen oven välissä, joka todennäköisesti tulisi johtamaan heidät vielä pitkälle elämässään. He eivät kenties itse vain huomaa sitä, mitä on heidän edessään. Minun tekisi joskus mieleni vain "ravistaa" ja sanoa: "Hei, sinulla on ainakin tämä asia, minkä osaat ja voit purkaa siihen traumasi ja energiasi." Vaikka on tyypillistä (anteeksi yleistäminen jälleen kerran), että perfektionistit panostavat moneen muuhunkin kuin yhteen asiaan tai taitoon.

Mutta masennustakin on varmaan monenlaista. Toisilla se todellakin on sairaus, kun taas toisilla se ainakin osittain on seurausta siitä, että on huomannut olevansa taidoiltaan ja kaikin puolin keskiverto ihmisenä. Ymmärrän hyvin, että siitä alkaa noidankehä, johon ei löydy niin minkäänlaista ulospääsyä. Joku maailmanparantaja tai hyväntekijä aina silloin tällöin yrittää uskotella, ettei kukaan ole seppä syntyessään ja liirumlaarumlaa, mutta turha siinä toisen on yhtään mitään jankuttaa kun on mikä on. Mistäs sitä voi tietää, sanooko se saman kaikille muillekin automaattisesti, joita se yrittää auttaa? Eihän se voi tietää, miten on asioiden todellinen laita, kun se ei ole "autettavan" kengissä asunut. Niin lujaa kuin hyväntekijän sanoihin yrittääkin välillä keskinkertainen uskoa, totuuden tietää aina itse sisimmässään.

No, tästä tuli nyt vähän tragikoominen pakina. Olen tapojeni orja, kuten tunnettua. Loppukevennykseksi allekirjoittanut voisi kertoa lähes hengellisestä kohtaamisestaan rusakon kanssa:

Jänö hyppeli iloisesti hautausmaalla.

Juuri, kun olin ennättänyt pohtimaan, mahtaisiko se olla jonkun reinkarnaatio, käänsi se minulle 

selkänsä ja alkoi kusta maahan.

Pariutumisen painostava tarve

Olen ruvennut ajattelemaan hyvin eri lailla parisuhteista, ja näkemään yksin olemisen monia hyviä puolia. Voi kuunnella hiljaisuutta ja sukeltaa rauhassa omaan mielikuvitusmaailmaansa. Sitä paitsi, pystyn keskittymään paremmin omiin kiinnostuksenkohteisiini ja myös muihin ihmisiin, kun en koe olevani kenenkään omaisuutta. Koti on vain ja ainoastaan minunnäköiseni, kun täällä ei pyöri tai asustele jatkuvasti toinen ihminen itseni lisäksi. Olen ensimmäistä kertaa aidosti tyytyväinen siihen paikkaan, jota kutsun omaksi kodikseni.

Minulta on kysytty aika usein, miten olen voinut olla niin kauan (vähän alle vuoden) yksin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla kysymyksen kuultuani menin hyvin hämilleni. Tuntuu vähän, että pidetään jotenkin outona jos ei koe tarvetta löytää "sitä tiettyä ihmistä, jonka kanssa jakaisi ilot ja surut" tai vaihda petikumppania lähes yhtä usein kuin vaihtaa lakanansa. Ihan kuin kaikkien oletettaisiin olevan samasta puusta veistettyjä ja hyödyntävän omaa ulkonäköänsä pariutumisrituaaleissaan. Pitäisikö kelpuuttaa joku vain siitä syystä, että saisi tarpeilleen jonkun purkukohteen? Vaikka siihen hommaan ei välttämättä tarvita toisen ihmisen läsnäoloakaan.

Tottakai se on eri asia, hoitaako hommat itse vai jonkun kanssa. Mutta mitä ulkonäöllä tai ihmisen "ihanuudella" on sen asian kanssa tekemistä, kuinka nopeasti "saa" uuden kumppanin? Ei mitään. Sekin voi olla hyvä valinta, ettei halua enää tapailla/seurustella pelkästään sillä perusteella, kun yksin oleminen pelottaa. Ei ne pelot kuitenkaan häviä mihinkään, vaikka turvautuisi toiseen ihmiseen. Elämä on aivan yhtä armoton meistä jokaista kohtaan, eikä epäonni ohita ketään sosiaalisen statuksen perusteella. Tämä on vain tervettä maalaisjärkeä, mutta monella aikuisellakin tuntuu olevan jokseenkin maaginen ajattelutapa tässä asiassa. Voin silti sanoa ymmärtäväni mistä se kumpuaa (olenhan nisäkäs).

häpeä;

Häpeän koko elämääni, ja sitä kuka olin ei edes niin kauan aikaa sitten,

kun vielä viitsin kirjoittaa elämästäni rönsyilevään tyyliin omilla kasvoillani.

Häpeän enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Tiedän, että sen sijaan voisin yrittää kokea myötätuntoa myös muinaista itseäni kohtaan -

niin kuin tunnen suhteellisen helposti jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joskus satuttaneet minua. 

Kenenkään ei ole pakko uskoa sitä, mutta niin se todella on. Jos jotain osaan syyllisyyden tuntemisen 

lisäksi, niin toisen elollisen olennon nahkoihin asettumisen. Tunnen aina olevani joko väärässä 

tai vääränlainen, vaikka teeskentelisin olevani jotain muuta. Hän, joka kuvitteli lukevansa minua 

kuin avointa kirjaa, pettyisi pahan kerran ja keksisi tuhat vastalausetta tämänkin lauseen 

ensimmäiseen osaan. Vaikka ymmärrän kyllä hänenkin kantansa vallan mainiosti, sillä mitäpä 

muuta olen itsekään tällä elämälläni tehnyt kuin epäillyt itseäni. Mutta kai minun sitten pitäisi 

olla kiitollinen siitä, että joku näki minussa edes alkuun jotain muuta kuin virheen tai helpon kohteen.

Hävettää, että edes kuvittelin saavani jotain parempaa. Siitä hyvästä ansaitsenkin pilkanteon, että

olen erehtyväinen ihminen. Ansaitsen vielä vuosienkin päästä tapahtumista kantaa häpeää siitä, 

etten ollut

riittävän

hyvä.