sunnuntai 13. elokuuta 2017

Does my misery really love company?

Introverttius on vähän ongelmallista minulle. Kriisitilanteissa kaipaisi ystävien tukea, mutta itselläni on tapana kääriytyä yhä tiiviimmin itseeni ja jäädä vellomaan. Mitä tehdä, kun parisuhde päättyy ja menettää siinä samalla myös parhaan ystävänsä, joka on ollut ainoa ihminen, jolle on uskaltanut avata itsensä kokonaan? Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa parisuhteen toinen osapuoli on joutunut ottamaan oman ristinsä lisäksi minunkin kannettavakseen. En ilmeisesti ole vieläkään hoksannut, miten parisuhteessa oikein ollaan. Takerrun seurustellessani vain yhteen ja samaan ihmiseen, eikä ystävyyssuhteetkaan enää meinaa jaksaa kiinnostaa. Minulla vain on niin hyvä ja turvallinen olla sen tutun ja turvallisen (?) ihmisen kanssa. Tähän vaikuttaa ujouteni ja sosiaalisten tilanteiden pelko – millä sitä nyt ikinä haluaakaan nimittää. Syystä tai toisesta ajan toisen tilanteeseen, jossa hän ei koe oloaan riittävän turvalliseksi voidakseen puolestaan avautua minulle. Se tuntuu todella, todella pahalta.

Tässä tilanteessa joku varmaan sanoisi, että minun pitää opetella ensin rakastamaan itseäni ennen kuin kykenen rakastamaan toista. Voi kuule, kuinka olenkaan yrittänyt! Mutta se ei kai sitten taida olla minun juttuni. Sitä paitsi, ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta määritellä, kuinka aitoa rakkauteni ketäkin kohtaan on ollut – edes sen pohjalta onko se näyttäytynyt takertumisena toiseen. Viime vuosien aikana olen joutunut analysoimaan itseäni paljon merkittävien parisuhteiden ja niiden ongelmallisuuksien pohjalta. Olenko oppinut muuta kuin sen, ettei minun kanssani ole helpoimmasta päästä elää? Ainakin toivon niin. Tosin senhän taisin tietää jo kauan aikaa sitten ainakin alitajuisesti... En tiedä, kykenenkö itsekään elämään itseni kanssa. Mikäli olen parisuhteessa toivottoman tietoinen itsestäni, niin mitä se tuleekaan taas olemaan ilman parisuhdetta? Pelkään pelkääväni itseäni niin paljon, että yritän paeta sitä riippuvuuksiin, joista olin jo päässyt eroon.

Loppuun voisin liittää runonpätkän, jonka kyhäsin perjantaina pieneen muistivihkooni ulkoilmassa. Eihän tuo ole mikään ihmeellinen, eikä se oikein riittänyt purkamaan pahaa oloa, mutta ainakin yritin. Valkoisen paperin kammoa poden vain edelleen.. Mutta tässä se nyt olisi:


ei paikkaa mihin mennä

askeleidesi ontto kopina hukkuu kuolleiden kaupunkiin

oma heijastuksesi järkyttää mieltäsi:

"Tältäkö näyttää ihminen, jolta on sydän revitty rinnasta irti?" 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti