perjantai 20. tammikuuta 2017

Zero emotion

Voisin olla tuntikausia tekemättä mitään. Katsoa tyhjyyteen kuin lumottuna; sokeana. Yöunet eivät poista uupumusta, sillä herättyäni muistan taas "roolini" tässä maailmassa; alisuoriutuja, sivustaseuraaja, neurootikko, pessimisti, keskittymiskyvytön, väärinymmärretty, hylätty. Mieleni labyrintti kutsuu seuraamaan sen loputtomia käytäviä, jotka johtavat vain umpikujiin tai jatkuvat äärettömyyteen. Tahtoisin tehdä siitä taidetta, mutta kyllästyn ennen kuin ehdin kunnolla aloittaakaan — lauseeni ovat liian lyhyitä ja pelkistettyjä. Huomaan kliseitä siellä sun täällä, sillä aivoni tuntuvat käyvän jotenkin hitaalla kapasiteettiinsa nähden. Kenties voin kiittää siitä alhaista koulutustaustaani ja vuosikausia kestänyttä erakoituneisuuttani sivistyksen parista. Luovutin niin nuorena luullakseni toistuvien epäonnistumisten lannistamana. 

Olen ajatellut, että minä olen perfektionistin vastakohta, niinsanottu antiperfektionisti (keksinkö juuri uuden sanan?). Olen kyllä perimmäiseltä luonteeltani hyvinkin kilpailuhenkinen, vaikka olen ihan vapaasta tahdostani välttänyt joutumasta tilanteisiin, joissa joutuisin ihan oikeasti kilpailemaan kenenkään kanssa. Ehkä pelkään myös epäonnistumista niin paljon, että annan pelon estää minua elämästä täysillä oman luontoni mukaan. Haavekuvissani heittäydyn rohkeasti huimiin seikkailuihin seuraten sydämeni ääntä maailman ääriin, antamatta typerien rajoitusten kahlita itseäni. Minua suorastaan kiukuttaa ajatella kuinka ahtaaseen kuplaan olen kasvanut! Voin kiittää siitä ihan vain itseäni. Mutta on puuduttavaa tajuta olevansa kuin jokin tyhjäntoimittaja. Mitä kaikkea muuta voisinkaan olla?

Koulun loputtua olen viihtynyt kotona ja vähän aiempaa useammin myös kävelylenkeillä. Tänään heräsin jo yhdentoista aikoihin, enkä käynyt uudelleen nukkumaan. Eilen heräsin myös samoihin aikoihin, mutta syötyäni aamiaista ja luettuani hetken Maameren tarinoita nukahdin 2-3 tunniksi uudestaan. En ole muistaakseni valvonut yli klo 03:30 viimeisen viikon aikana, vaikka harvoin ennen kahta olen ollut unessa. En tiedä, mihin päiväni oikein kuluvat, mutta ilta tulee aina niin yllättäen. Ehkä olen päivät jonkinlaisessa horteessa. Herää! Haluaisin mennä kirjastoon lukemaan tuon kirjan loppuun ja lainaamaan seuraavia osia, mutta kotiin on aina niin paljon helpompaa jäädä. Kuitenkin ehtii tulla taas pimeä ennen kuin pääsen täältä mihinkään. Kehoni on tottunut uneksimaan päivänvalon aikaan, vaikka olisin jo ylhäällä. Luulisi, että aamukahvi herättäisi jopa kovan luokan unikeon, mutta usein se ikäänkuin rentouttaa liikaa. En tiedä voiko sydän käydä niin ylikierroksilla kofeiinin vaikutuksesta, että se tekeekin uupuneeksi. Muuhun aikaan päivästä juon kyllä teetä tai Cola Zeroa.

Olipa turha postaus, mutta sainpahan jotain ajatuksia oksennettua ulos.

4 kommenttia:

  1. Samaistun tekstiisi noin 100-prosenttisesti. Me olemme sisimmiltämme yllättävän samanlaisia. Minunkin on vaikea saada mitään aikaiseksi, kun tulee heti sellainen olo, että tämä ja kaikki muukin on oikeastaan ihan turhaa. Siitä tunteesta ei vaan pääse yli. Vaikea siinä sitten on kehittyä mihinkään suuntaan. Todella harvoin saan aikaiseksi mitään. Aivot käy vaan tyhjäkäynnillä ja keskittymiskyky on nolla.

    Kirjoittaminen on kyllä sellainen asia, joka auttaa. Oloani on helpottanut myös se, että hyväksyn, ettei minusta mitään ihmeellistä tule ja se on ok. Harvasta tulee sellainen tyyppi, joka muistetaan vielä parinsadan vuoden päästä. 99,9% ihmisistä on ihan yhtä "tyhjäntoimittajia" kuin sinä tunnet olevasi :) Maapallo on aika mitätön paikka koko maailmankaikkeuden mittapuulla ja ihmiselämä hyvin hauras. Kaikki voi kadota silmänräpäyksessä. Ehkä elämän tarkoitus ei kuitenkaan ole menestyminen ja muiden odotusten täyttäminen. Olen miettinyt, että minulla se voisi olla vain rakastaa ja kannustaa kumppaniani, nauttia kauniista asioita sekä ihmetellä maailmaa.

    Minusta olet upea ja mielenkiintoinen ihminen juuri tuollaisena kuin olet. Toivottavasti tapaamme joskus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi, Linda. Kirjoitit todella hyvin ihmiselämän hauraudesta ja kaiken katoavaisuudesta. Samoja asioita ajattelen oikeastaan päivittäin.

      Minustakin olisi hienoa tavata sinut! En vain ole uskaltanut sanoa sitä. <3

      Poista
  2. Täällä myös yksi, joka samaistui vahvasti tämän luettuaan. Minulla ei ole mitään kummempaa järkevää sanottavaa siihen(lähinnä juuri siksi että kyseiset dilemmat ovat harmillisen läsnä omassakin elämässä just nyt), mutta halusin silti ilmaista samaistumiseni määrän tällä kommentilla :') Joten ei ollut laisinkaan turha postaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, miten hyvä! Siis se, mikäli tästä tekstistä vain oli eräänlaista vertaistuellista hyötyä sinullekin. :) Se on itse asiassa paras kohteliaisuus, mitä voin saada. Voimia tammikuun pimeisiin päiviin!

      Poista