Oman kotikaupunkinsa outolintu laulelee elämänsä lauluja surumielisellä äänellään, tavallisesti mustiin pukeutuneena. Vaan älä anna olemuksen hämätä, sillä sisäpuolella on enemmän tunnetta kuin pienessä kylässä yhteensä.
Introverttius on vähän ongelmallista minulle. Kriisitilanteissa kaipaisi ystävien tukea, mutta itselläni on tapana kääriytyä yhä tiiviimmin itseeni ja jäädä vellomaan. Mitä tehdä, kun parisuhde päättyy ja menettää siinä samalla myös parhaan ystävänsä, joka on ollut ainoa ihminen, jolle on uskaltanut avata itsensä kokonaan? Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa parisuhteen toinen osapuoli on joutunut ottamaan oman ristinsä lisäksi minunkin kannettavakseen. En ilmeisesti ole vieläkään hoksannut, miten parisuhteessa oikein ollaan. Takerrun seurustellessani vain yhteen ja samaan ihmiseen, eikä ystävyyssuhteetkaan enää meinaa jaksaa kiinnostaa. Minulla vain on niin hyvä ja turvallinen olla sen tutun ja turvallisen (?) ihmisen kanssa. Tähän vaikuttaa ujouteni ja sosiaalisten tilanteiden pelko – millä sitä nyt ikinä haluaakaan nimittää. Syystä tai toisesta ajan toisen tilanteeseen, jossa hän ei koe oloaan riittävän turvalliseksi voidakseen puolestaan avautua minulle. Se tuntuu todella, todella pahalta.
Tässä tilanteessa joku varmaan sanoisi, että minun pitää opetella ensin rakastamaan itseäni ennen kuin kykenen rakastamaan toista. Voi kuule, kuinka olenkaan yrittänyt! Mutta se ei kai sitten taida olla minun juttuni. Sitä paitsi, ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta määritellä, kuinka aitoa rakkauteni ketäkin kohtaan on ollut – edes sen pohjalta onko se näyttäytynyt takertumisena toiseen. Viime vuosien aikana olen joutunut analysoimaan itseäni paljon merkittävien parisuhteiden ja niiden ongelmallisuuksien pohjalta. Olenko oppinut muuta kuin sen, ettei minun kanssani ole helpoimmasta päästä elää? Ainakin toivon niin. Tosin senhän taisin tietää jo kauan aikaa sitten ainakin alitajuisesti... En tiedä, kykenenkö itsekään elämään itseni kanssa. Mikäli olen parisuhteessa toivottoman tietoinen itsestäni, niin mitä se tuleekaan taas olemaan ilman parisuhdetta? Pelkään pelkääväni itseäni niin paljon, että yritän paeta sitä riippuvuuksiin, joista olin jo päässyt eroon.
Loppuun voisin liittää runonpätkän, jonka kyhäsin perjantaina pieneen muistivihkooni ulkoilmassa. Eihän tuo ole mikään ihmeellinen, eikä se oikein riittänyt purkamaan pahaa oloa, mutta ainakin yritin. Valkoisen paperin kammoa poden vain edelleen.. Mutta tässä se nyt olisi:
ei paikkaa mihin mennä
askeleidesi ontto kopina hukkuu kuolleiden kaupunkiin
oma heijastuksesi järkyttää mieltäsi:
"Tältäkö näyttää ihminen, jolta on sydän revitty rinnasta irti?"
Toisistaan
erotettuja sukkapareja on alkanut ilmaantua yhä useammin. Mitä
muuta rakkaus olisikaan kuin psykoosia ellei yksi iso vitsi! Luota
toiseen ihmiseen ja menetä samalla koko vapautesi. Yhdellä on
kaikki valta, josta kaikki muut – henkilöt ja asiat – sitten
lopulta kilpailevat. Näkymätön köysi ahdistaa olemassaolollaan niin
kauan, kunnes heität toivosi hiiteen. Mutta kuinka sen tekisit, kun
olet jo ehtinyt saada pureman? Tarkemmin määrittelemättömään
vaivaan ei tiettävästi olla löydetty vastalääkettä.
Sääli on tunteiden
kuumennettua marjamehua. Joskus vain tuntuu, ettei mikään määrä
ole kylliksi! Poteminen on ainoa mahdollinen särkyjen taltuttaja
(vaikka kukapa nyt ei tahtoisi hypätä sen vaiheen ohi..). Mystiset
ilmiöt, joita emme pysty mitenkään hallitsemaan tai ymmärtämään,
ovat aina olleet enemmän tai vähemmän pelottavia, toisaalta
kiehtovia. Mitä muuta elämä meille voisi tarjotakaan kuin näiltä
ilmiöiltä suojautumista? Kykyä syleillä aaltoilevaa tummuutta
koko komeudessaan – siitä ei kukaan täysijärkinen voisi olla
lumoutumatta.
17.2. järjestettiin Helsingissä Findustry Winterball, mikä on industrial/alternativemetal -festivaali.
Heräsin perjantaina hyvissä ajoin, jotta ehtisin vielä käymään suihkussa ja laittautumaan sekä pakkailemaan ennen lähtöäni. Silti minulle tuli niin kova kiire, etten ehtinyt kissaa sanoa ja munankuoretkin jäivät sitten kattilaan lojumaan. Tein meille oikein eväsleivät; niihin tuli levitettä, tofua, kananmunaa ja salaattia. Kissoille jätin riittävästi nappuloita ja raikasta vettä. Olimme myös sopineet vanhempieni kanssa, että he käyvät 1-2 kertaa perjantaista lauantaihin ruokkimassa kissoja, sillä tuntuisi ahdistavalta jättää kissat niin pitkäksi aikaa keskenään jos vaikka jotakin pääsisi sattumaan. Hiro kun on niin nuori ja tavallaan "arvaamaton" vielä.
Raahauduin vielä "polille" kaikkine kantamuksineni ennen kuin pääsimme lähtemään kohti Helsinkiä. Hoitaja kysyi minulta että olenko käynyt ostoksilla. Vähän ihmettelin sitä kysymystä, sillä vaikka minulla monta pienempää laukkua olikin, niin yhtäkään muovi-/paperikassia en kanniskellut. Kieltämättä tunsin itseni ihan kassialmaksi —
pitäisi hankkia kunnollinen matkalaukkukin joskus! Ei tulisi selkä aina niin kovin kipeäksi jos olisi sellainen perässä vedettävä... Hoitajan tapaamisen jälkeen lähdin talsimaan kohti Matkakeskusta, jonka luona kumppanini minua jo odottelikin. Hänkin pääsi onneksi niin aikaisin töistä, että pääsimme lähtemään jo klo 15:30 bussilla.
Bussissa kuuntelin mm. tätä (ei esiintynyt festivaalilla!)
Onnibussissa oli ahdasta ja tukalaa alkuun — no, se tuskin on mitenkään yllättävä informaatio. Paranoidiset ajatukset meinaavat nousta pintaan aina, kun oma tila on jotenkin uhattuna. Melko nopeasti pystyin kuitenkin rentoutumaan, vaikka olinkin lähes sietokykyni äärirajoilla. Ihminen on yllättävän sopeutuvainen eläin! Loppumatkasta kuuntelin In Strict Confidencea kuulokkeilla ja katselin bussin ikkunasta upean syvää violettia taivasta, jota pikimustat puut reunustivat. Vähitellen, lähestyessämme määränpäätämme ilmaantuivat ensimmäiset kaupunginvalot — ensin niitä oli vain muutamia siellä täällä kunnes ne moninkertaistuivat —
niitä katsellessani alkoi vatsassani jännitys kipinöidä tulikärpästen lailla.
Perille saavuttuamme poikkesimme Kampissa hankkimassa vähän iltapalaa: mm. Lindtin tummasuklaata minulle satunnaiseen mielitekoon. Harvoin vastaavassa tilanteessa malttaa herkutella suklaalla, kun on edessä jotain niin jännää kuin tuolloin! Minua piti vähän jopa hoputtaa valitsemaan, kun en yhtään muistanut että hotelliin piti kirjautua johonkin tiettyyn aikaan mennessä. Kaiken lisäksi kumpikaan meistä ei tiennyt tarkkaa reittiä hotellille, joten vähän aikaa pyörimme siinä Kampin ja Finnkinon välissä kuin puolukat persiissä (ollaan myö ihan maalaisia). Kysyimme lopulta joltain ulkomaalaiselta pariskunnalta oikeaa tietä hotellille, joka ei todellakaan ollut kaukana.
Saavuimme hotelli Helkaan. Mielessäni jännitin vähän minkälaisen huoneen olimme varanneet — olisiko se parempi kuin se missä yövyin, kun kävin katsomassa Solar Faken keikkaa? Huoneeseen päästyämme yllätyin positiivisesti, sillä huone oli raikas, siisti, kotoisa ja kompakti. Sain vasta silloin kuulla, että Helka on neljän tähden hotelli. Eli vastasi kyllä mainiosti tarpeitamme! Ehkä melkein vähempikin olisi riittänyt, kun emme ehtineet kauheasti siellä hotellihuoneessa hengailemaan. ;) Piste iin päälle oli varmaan oma teepiste huoneessa. Vaikka olihan sellainen mm. hotelli Marskissakin tottakai, mutta ainahan se on piristävä lisä! Minibaaria ei sen sijaan ollut tällä kertaa, mutta eipä sieltä olisi varmaan mitään raaskinut tarvinnut ottaakaan.
Mutta hypätäänpä nyt takaisin illan päätarkoitukseen eli Findustryyn. Kävin hotellilla pikaisessa suihkussa ja katselin vähän aikaa tv:ta sängyssä samalla, kun toinen laittoi hiuksiaan ja alkoi asetella mustia piilareitaan paikoilleen. Itselläni oli jo meikki valmiina, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän viimeistellä lopputulosta. Ehdin myös rauhassa juomaan teen ja syömään muutaman palan suklaata. Autoin välillä kumppaniani hiusten stailaamisessa ja meikkasinkin hänet mielelläni. Tunnelma oli korkealla jo tässä vaiheessa iltaa. Kello oli 22:40 kun lähdimme hotellihuoneesta kohti Bar Bäkkäriä, joka muuten sijaitsee kirjaimellisesti Helkan naapurissa.
Baarissa olin alkuun hyvin jännittynyt, niin kuin aina sosiaalisissa ja julkisissa tilanteissa. Olin kuitenkin innoissani tulevista musiikkiesityksistä ja siitä, että tunsin kerrankin edes jossain määrin kuuluvani "kalustoon". Tarkoitan sillä lähinnä yhteenkuulumisen tunnetta samanhenkisiä vaikutteita tyylillisesti ja musiikillisesti ammentaviin ihmisotuksiin. Toki sellainen minussa asustava yksinäinen susi tai varjo ei poistunut sielläkään omille teilleen, mutta olin sen kanssa huomattavasti enemmän sujut kuin yleensä. Keskityin siellä kuitenkin enemmän musiikkiin kuin muihin ihmisiin, koska nimenomaan musiikin vuoksi siellä oltiin.
Unzyme
Katsoin Unzymen keikan tanssilattian reunalla seisten. Ympärillä huojui ihmisiä musiikin tahtiin, kun itse keskityin vain katselemaan/kuuntelemaan. Keikka näytti ja kuulosti hyvältä. Joukossa oli myös biisejä, joita en ollut aiemmin kuullut. Laulajan ääni toimii mielestäni parhaiten, kun hän laulaa matalalta ja pehmeästi. Mistä erityisesti heidän livekeikoissaan pidän on kuitenkin se, että laulussa on selvästi tunnetta mukana ja se, että bändin jäsenet selvästi välittävät toisistaan. Unzymen soittajat vaikuttavat muutenkin harvinaisen aidoilta ja sydämellisiltä tyypeiltä! Tykkään myös niistä valkoisista labratakeista, grrrrrrr. :3 Seuraavan kerran menin tanssilattialle, kun Blastromen esiintyi. Se oli minulle täysin uusi tuttavuus. Ehkä ns. sähköisempää musiikkia kuin mihin olen tottunut, vaikka elektroninen mieltymyksiini lukeutuukin. Livenä näytti ja kuulosti lähes epätodelliselta —
positiivisessa mielessä! Tunnelma nousi kattoon näiden alienpukuisten (vai -sukuisten) soittajien esiintyessä.
Blastromen. Kuva ei tee oikeutta!
Mutta VAC eli Velvet Acid Christ oli se, mikä meidät ajoi Helsinkiin juuri silloin. Se saapui tänne USA:sta ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä täällä soittaminen on ilmeisesti jotenkin kalliimpaa ja tilausta on vähemmän. Tanssilattia oli kuitenkin täpötäynnä ja piti vähän nähdä vaivaa, jotta pääsimme ihan lavan eteen (vaivihkaa mutta kohteliaasti tietenkin). Musiikki meni luihin ja ytimiin, enkä enää muistanut ujostellakaan (hihihihhihih). En osaa oikeastaan sanoa enempää, kun musiikkia on niin vaikea kuvata sanoin. Kumppanini odotti VACin näkemistä enemmän kuin minä, sillä hänelle se on ollut niin tärkeä bändi jo ihan nuoresta lähtien.
Kello alkoi lähestyä muistaakseni viittä aamuyöllä, kun sain viimein kallistetuksi pääni tyynyyn. Uni tuli kyllä nopeasti, mutta seuraavana aamuna ei ollut aikaa paljon tuhistakaan. Me hölmöt missattiin aamupala, kun ei millään päästy sängystä ylös hyvissä ajoin ennen yhtätoista. Silti yöunet jäivät aivan liian lyhykäisiksi. Lauantaipäivänä ei ollut kauhean mukavaa hortoilla kasseineni ja kamppeineni Helsingin keskustassa unen ja valveen rajamailla, orastavan vatsataudin kytiessä elimistössä. Meinasin muutamaan otteeseen saada paniikkikohtauksen keskellä Kamppia. Onneksi löysimme sohvarykelmän, vaikka sielläkin oli kyllä vähän turhan ahdasta. Paniikin laukaisija on juuri tuijottavat ihmiset ja tuollainen jättimäinen ostoskeskus on helvetillinen paikka siinä olotilassa. Jossain vaiheessa piti kuitenkin nousta siitä, kun oli pakko saada raikasta ilmaa ennen bussiinmenoa. Emme ehtineet edes syödä mitään kunnollista.
Seuraavat pari päivää menivätkin sitten kotona sängyn pohjalla oksutaudissa. Mutta vaikka se luultavasti tulikin Kampin pisteeltä ostamani leivän majoneesista, niin en valita. Saman hinnan maksaisin uudestaankin tuosta reissusta!
Hurahdin superfoodeihin. Minä, joka olen aina parjannut terveysintoilijoita siitä, kuinka turhaa villitystä se on, että ruoka voisi toimia jonain ihmelääkkeenä kaikkeen mahdolliseen! Viime aikoina olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sillä on todella suuri merkitys kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille mitä suustaan alas pistää. Myöskään ulkoilman hoitavaa vaikutusta ei käy kiistäminen, vaikka aina ei yksinkertaisesti vain pääse ovesta ulos.
Luonnon antimia kannattaa hyödyntää, kun niitä eksoottisempiakin kerran on nykyisin niin helposti saatavilla mihin maailman kolkkaan tahansa. Pulvereita ja puteleita voi tilata kotiovelle saakka mikäli asuu niin jumalan selän takana, ettei lähistöllä ole luontaistuotteita myyviä kauppoja. Eikö ensin kannata edes antaa mahdollisuus terveellisiä ainesosia täynnä olevalle ravinnolle ja vasta sen hyödyttömäksi koettuaan siirtyä lääkärin määräämiin pillereihin? Lääkärit eivät ole jumalia, joiden sana olisi laki. Itse luottaisin tässä asiassa ennemmin Luontoäitiin. Ja voin sanoa, että kokemusta asiasta on! En ole kokenut saavani mitään hyötyä mielialalääkkeistä. Olen kokenut, että ainoa asia mihin ne ovat vaikuttaneet on se, että jos niitä yrittää lopettaa, tulee vain uusia ongelmia, joista ei ole aiemmin eläessään kärsinyt ja/tai aiemmat ongelmat, kuten esim. itselläni unettomuus, pahenee. Siksi lopettaminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Itse en voi täysin kokea sitä miten paljon hyvä ravinto vaikuttaa, koska minulla on keskushermostoa lamaava lääkitys päällä. Se varmasti häiritsee esimerkiksi ravinnon piristäviä ominaisuuksia. Toisekseen — minun pitäisi syödä muutenkin puhtaammin ja jättää turhat lisäaineet pois. Olen yksinkertaisesti niin laiska (heh), etten ole vielä onnistunut tämän paremmin pyrkimyksessäni kohti terveellisiä elämäntapoja. Haluan olla rehellinen ja myöntää sen samalla sen sijaan, että esittäisin jotain pyhimystä tässäkään asiassa. Ärsyttää suunnattomasti sellaiset ihmiset, jotka keskittyvät kiillottamaan omaa egoaan ja keräämään ihailijoita joka ikisen asian varjolla.
Aluksi suhtauduin hyvin varauksella spirulinaan. Itse asiassa taisin vähän naureskellakin kyseiselle tuotteelle niin kuin monelle muullekin vastaavalle. Olen kuitenkin innokas smoothieiden juoja ja valmistankin niitä usein itselleni. Spirulina tuli vastaan monessa smoothiereseptissä, kun joskus niitä metsästin uusien ideoiden perässä. Yllätyin, kun kuulin sen sisältävän runsaasti mm. proteiinia ja rautaa. Itsehän olen pesco-lakto-ovovegetaristi, mutta suosin nykyään enemmän maidottomia versioita monissa ruuissa, enkä ole mikään kalan suurkuluttaja vaan päinvastoin panostan laatuun ja alkuperään silloin, kun nyt kalaa satun nauttimaan (hyi purkkitonnikala). Spirulina olisi siis hyödyllinen lisä pienissä määrin käytettynä! Mutta täytyy muistaa aloittaa hyvin varovasti ja noudattaa suosituksia sen kanssa.
Raakakaakaoon hurahtamista ei varmaan tarvitse paljon perustellakaan. Monipuolinen tuote herkuttelijalle, joka arvostaa puhtaita raaka-aineita ja luottaa makunystyröidensä arviointikykyyn. Mikä parasta — raakakaakaosta saattaa saada helpotusta alavireiseen mielialaan ja voimattomuuteen. En suinkaan väitä sen olevan mikään ihmelääke, jonka tehon varaan yksinään kenenkään pitäisi turvata. Itsekään en ole vielä kauan ehtinyt testata sen mahdollisia vaikutuksia, joten mielenkiinnolla jään odottelemaan. Ainakaan makua en voi kylliksi ylistää! Onhan se nyt täysin erilaista valmistaa Aitoa kaakaota kuin jotain imelää kaupan sokeripulvereista sekoitettua mukakaakaota, joka ei edes maistu kaakaolle. Itse laitoin reilun teelusikallisen raakaa kaakaojauhetta, 2 dl kookosriisimaitoa, oman maun mukaan hieman siirappia tai intiaanisokeria makeutukseksi ja hitusen kanelia. Parina kertana olen laittanut vähän kermaa joukkoon — ai että se oli hyvää!
Varoitan sen verran tekstin sisällöstä, että se on kirjoitettu shokinomaisessa tilassa.
Kävin tänään tohtorin juttusilla kuuntelemassa markkinointipuheita suhteellisen uuden (7 v.) lääkkeen puolesta. Olin odottanut tätä tapaamista kuin kuuta nousevaa, sillä odotin jotain muutosta hoitoni laatuun — sellaista minulle oltiin lupailtu noin 1,5 kuukautta sitten, kun sain ajan hoitotapaamiseen... Vitut! Ilmeisesti olin liian naiivi, kun en osannut arvata mitä osa-aluetta muutokset koskisivat eli lääkeasioita. Olo on tällä hetkellä vielä tavanomaistakin epätodellisempi ja pettynyt. Itse suhtaudun lääkkeisiin todella varauksella nykyään, enkä ole pitkiin aikoihin suostunut kuin vähentämään annostuksia.
Sain ihan käsittämättömän diagnoosin ja siihen psykiatrin ratkaisu on lääkkeet, lääkkeet ja lääkkeet. Tuntuu valehtelematta siltä kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Onko psykiatria tosiaankin vain sitä, että ihmisen omanlaatuisuus ja herkkyydestä kertovat särmät on pakko hioa kristallin kirkkaaksi tunkemalla elimistöön kaiken maailman kemikaaleja? Ei satsata tietyn ammattikunnan tarkkaan pohjakoulutukseen ja erityisosaamiseen, vaan se on korkeintaan kakkossijalla persoonallisuutta lamaavien mömmöjen jälkeen. Minä en käsitä miten voisin hyötyä hoitajan tapaamisista zombina sen paremmin kuin omana hupsuna itsenäni. Jos kerran kemikaalikimara piilottaa tutut oireet, niin eihän siinä ole enää paljon mitään puhuttavaa. Siis nappien varassa kohti tulevaisuutta vaan!
Milloin meitä lakataan kohtelemasta kuin joitakin älyvapaita sätkynukkeja? Olen usein sanonut etten katuisi mitään, mutta tarkemmin ajateltuna kadun sitä päivää, kun aloin popsimaan lääkkeitä. Nehän ovat käytännöllisesti katsoen vain myrkkyjä joihin on resepti. Haluaisin olla täysin vapaa kemikaaleista, mutta se ei ole mahdollista. Lääkityksen yllättävä ja täysin omavaltainen keskeyttäminen voisi aiheuttaa niin pahat seuraukset, että saattaisin liittyä hiljattain täysin yllättäen edesmenneiden liki kolmikymppisten kööriin, jotka myös lääkkeiden käyttäjinä tunnettiin. Mutta saman saattaisi tehdä myös lääkärin suosittelema lääke, jonka yksi ihanista (yleisyydeltään tuntemattomista) sivuvaikutuksista on äkkikuolema.
Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, että olisi korkea aika tehdä asioille jotain. Enkä nyt tarkoita itsemurhan toteuttamista (pahoittelen, mikäli joku siellä sitä oli odottanut). Päämäärättömänä haahuileminen on toki sekin yksi vaihtoehto, mutta se ei tuota minulle minkäänlaisia henkilökohtaisia kiksejä. En löydä inspiraatiota sen paremmin seuraten yhä uudelleen ja uudelleen muistojeni himmenneitä kajoja kuin tuijottamalla tyhjää paperia odottaen sen kirjoittavan itsensä.
Täten voisin listata muutamia pieniä tavoitteita oman henkisen hyvinvointini eteen itselleni toteutettaviksi. En lupaa mitään ensinnäkään, mutta ainahan voi yrittää.
Kirjoita joka päivä vähintään yksi sivu. Kukaan ei myöskään kiellä kirjoittamasta lisää.
Tiedosta tunnesyöminen, mutta älä syyllistä itseäsi. Pohdi ennemmin, syötkö todella nälkään vai esim. tyhjään oloon/ahdistukseen/yksinäisyyteen/suruun/haluun... Mieti vaihtoehtoisia keinoja käsitellä tunteita. Olisiko jokin muu asia, joka veisi ajatukset muualle tai toisi mielekästä ajankulua?
Hanki peittävämmät verhot keittiön ikkunaan.
Nuku silloin, kun muutkin nukkuu. Ehdit olla yksin ihan riittävästi päiväsaikaan.
Tee asioita, joista saat itsevarmuutta. Älä anna pelon ylipuhua itseäsi.
Voisin olla tuntikausia tekemättä mitään. Katsoa tyhjyyteen kuin lumottuna; sokeana. Yöunet eivät poista uupumusta, sillä herättyäni muistan taas "roolini" tässä maailmassa; alisuoriutuja, sivustaseuraaja, neurootikko, pessimisti, keskittymiskyvytön, väärinymmärretty, hylätty. Mieleni labyrintti kutsuu seuraamaan sen loputtomia käytäviä, jotka johtavat vain umpikujiin tai jatkuvat äärettömyyteen. Tahtoisin tehdä siitä taidetta, mutta kyllästyn ennen kuin ehdin kunnolla aloittaakaan — lauseeni ovat liian lyhyitä ja pelkistettyjä. Huomaan kliseitä siellä sun täällä, sillä aivoni tuntuvat käyvän jotenkin hitaalla kapasiteettiinsa nähden. Kenties voin kiittää siitä alhaista koulutustaustaani ja vuosikausia kestänyttä erakoituneisuuttani sivistyksen parista. Luovutin niin nuorena luullakseni toistuvien epäonnistumisten lannistamana.
Olen ajatellut, että minä olen perfektionistin vastakohta, niinsanottu antiperfektionisti (keksinkö juuri uuden sanan?). Olen kyllä perimmäiseltä luonteeltani hyvinkin kilpailuhenkinen, vaikka olen ihan vapaasta tahdostani välttänyt joutumasta tilanteisiin, joissa joutuisin ihan oikeasti kilpailemaan kenenkään kanssa. Ehkä pelkään myös epäonnistumista niin paljon, että annan pelon estää minua elämästä täysillä oman luontoni mukaan. Haavekuvissani heittäydyn rohkeasti huimiin seikkailuihin seuraten sydämeni ääntä maailman ääriin, antamatta typerien rajoitusten kahlita itseäni. Minua suorastaan kiukuttaa ajatella kuinka ahtaaseen kuplaan olen kasvanut! Voin kiittää siitä ihan vain itseäni. Mutta on puuduttavaa tajuta olevansa kuin jokin tyhjäntoimittaja. Mitä kaikkea muuta voisinkaan olla?
Koulun loputtua olen viihtynyt kotona ja vähän aiempaa useammin myös kävelylenkeillä. Tänään heräsin jo yhdentoista aikoihin, enkä käynyt uudelleen nukkumaan. Eilen heräsin myös samoihin aikoihin, mutta syötyäni aamiaista ja luettuani hetken Maameren tarinoita nukahdin 2-3 tunniksi uudestaan. En ole muistaakseni valvonut yli klo 03:30 viimeisen viikon aikana, vaikka harvoin ennen kahta olen ollut unessa. En tiedä, mihin päiväni oikein kuluvat, mutta ilta tulee aina niin yllättäen. Ehkä olen päivät jonkinlaisessa horteessa. Herää! Haluaisin mennä kirjastoon lukemaan tuon kirjan loppuun ja lainaamaan seuraavia osia, mutta kotiin on aina niin paljon helpompaa jäädä. Kuitenkin ehtii tulla taas pimeä ennen kuin pääsen täältä mihinkään. Kehoni on tottunut uneksimaan päivänvalon aikaan, vaikka olisin jo ylhäällä. Luulisi, että aamukahvi herättäisi jopa kovan luokan unikeon, mutta usein se ikäänkuin rentouttaa liikaa. En tiedä voiko sydän käydä niin ylikierroksilla kofeiinin vaikutuksesta, että se tekeekin uupuneeksi. Muuhun aikaan päivästä juon kyllä teetä tai Cola Zeroa.
Olipa turha postaus, mutta sainpahan jotain ajatuksia oksennettua ulos.
