Nirvana

Tahdon maalata paratiisin, joka aukeaa silmien eteen, jotka kuuluvat rakkaimmalleni. Ojentaa hänelle vanhan ja ruosteisen avaimen, jota olen kantanut kaulallani. Johdattaa hänet villiköynnösten peittämän portin luokse, mihin pääsee kulkemalla kiemuraista polkua sammalmetsän läpi. Ovi on hirvittävän raskas ja lukossa sisäpuolelta niin pitkään, kunnes muinainen taika raukeaa. Taian raukeamiseen tarvitsen erään tietyn ihmisen kättä, mutta en voi kertoa enempää. Minun on mentävä pian ennen kuin hän huomaa. Katsos, kun olen luvannut sisarelleni, etten jätä häntä enää. Hän on hyvin omistushaluinen, eikä pidä muukalaisista - saatika sitten miehistä tai rakastetuista. Mutta en minä pääse hänestä eroon. Usko minua, kun sanon, että hän tietää mistä naruista vetää. Nyt on jo kiire! Kerron toisen kerran siitä paikasta, mikä odottaa portin toisella puolella. Jos sitä nyt voi paikaksi kutsua..

Jänis

Olenpa tässä joskus sellaisenkin asian pannut merkille, että monilla perfektionisteilla on taipumusta masennukseen tai johonkin muuhun mielenterveysongelmaan. Olen tavannut ja tuntenut monia sellaisia. Uskallan väittää, että heillä lähes poikkeuksetta on ollut jokin sellainen voimavara joka on auttanut, tai edes jalka tai mikä hyvänsä sellaisen oven välissä, joka todennäköisesti tulisi johtamaan heidät vielä pitkälle elämässään. He eivät kenties itse vain huomaa sitä, mitä on heidän edessään. Minun tekisi joskus mieleni vain "ravistaa" ja sanoa: "Hei, sinulla on ainakin tämä asia, minkä osaat ja voit purkaa siihen traumasi ja energiasi." Vaikka on tyypillistä (anteeksi yleistäminen jälleen kerran), että perfektionistit panostavat moneen muuhunkin kuin yhteen asiaan tai taitoon.

Mutta masennustakin on varmaan monenlaista. Toisilla se todellakin on sairaus, kun taas toisilla se ainakin osittain on seurausta siitä, että on huomannut olevansa taidoiltaan ja kaikin puolin keskiverto ihmisenä. Ymmärrän hyvin, että siitä alkaa noidankehä, johon ei löydy niin minkäänlaista ulospääsyä. Joku maailmanparantaja tai hyväntekijä aina silloin tällöin yrittää uskotella, ettei kukaan ole seppä syntyessään ja liirumlaarumlaa, mutta turha siinä toisen on yhtään mitään jankuttaa kun on mikä on. Mistäs sitä voi tietää, sanooko se saman kaikille muillekin automaattisesti, joita se yrittää auttaa? Eihän se voi tietää, miten on asioiden todellinen laita, kun se ei ole "autettavan" kengissä asunut. Niin lujaa kuin hyväntekijän sanoihin yrittääkin välillä keskinkertainen uskoa, totuuden tietää aina itse sisimmässään.

No, tästä tuli nyt vähän tragikoominen pakina. Olen tapojeni orja, kuten tunnettua. Loppukevennykseksi allekirjoittanut voisi kertoa lähes hengellisestä kohtaamisestaan rusakon kanssa:

Jänö hyppeli iloisesti hautausmaalla.

Juuri, kun olin ennättänyt pohtimaan, mahtaisiko se olla jonkun reinkarnaatio, käänsi se minulle 

selkänsä ja alkoi kusta maahan.

Pariutumisen painostava tarve

Olen ruvennut ajattelemaan hyvin eri lailla parisuhteista, ja näkemään yksin olemisen monia hyviä puolia. Voi kuunnella hiljaisuutta ja sukeltaa rauhassa omaan mielikuvitusmaailmaansa. Sitä paitsi, pystyn keskittymään paremmin omiin kiinnostuksenkohteisiini ja myös muihin ihmisiin, kun en koe olevani kenenkään omaisuutta. Koti on vain ja ainoastaan minunnäköiseni, kun täällä ei pyöri tai asustele jatkuvasti toinen ihminen itseni lisäksi. Olen ensimmäistä kertaa aidosti tyytyväinen siihen paikkaan, jota kutsun omaksi kodikseni.

Minulta on kysytty aika usein, miten olen voinut olla niin kauan (vähän alle vuoden) yksin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla kysymyksen kuultuani menin hyvin hämilleni. Tuntuu vähän, että pidetään jotenkin outona jos ei koe tarvetta löytää "sitä tiettyä ihmistä, jonka kanssa jakaisi ilot ja surut" tai vaihda petikumppania lähes yhtä usein kuin vaihtaa lakanansa. Ihan kuin kaikkien oletettaisiin olevan samasta puusta veistettyjä ja hyödyntävän omaa ulkonäköänsä pariutumisrituaaleissaan. Pitäisikö kelpuuttaa joku vain siitä syystä, että saisi tarpeilleen jonkun purkukohteen? Vaikka siihen hommaan ei välttämättä tarvita toisen ihmisen läsnäoloakaan.

Tottakai se on eri asia, hoitaako hommat itse vai jonkun kanssa. Mutta mitä ulkonäöllä tai ihmisen "ihanuudella" on sen asian kanssa tekemistä, kuinka nopeasti "saa" uuden kumppanin? Ei mitään. Sekin voi olla hyvä valinta, ettei halua enää tapailla/seurustella pelkästään sillä perusteella, kun yksin oleminen pelottaa. Ei ne pelot kuitenkaan häviä mihinkään, vaikka turvautuisi toiseen ihmiseen. Elämä on aivan yhtä armoton meistä jokaista kohtaan, eikä epäonni ohita ketään sosiaalisen statuksen perusteella. Tämä on vain tervettä maalaisjärkeä, mutta monella aikuisellakin tuntuu olevan jokseenkin maaginen ajattelutapa tässä asiassa. Voin silti sanoa ymmärtäväni mistä se kumpuaa (olenhan nisäkäs).

häpeä;

Häpeän koko elämääni, ja sitä kuka olin ei edes niin kauan aikaa sitten,

kun vielä viitsin kirjoittaa elämästäni rönsyilevään tyyliin omilla kasvoillani.

Häpeän enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.

Tiedän, että sen sijaan voisin yrittää kokea myötätuntoa myös muinaista itseäni kohtaan -

niin kuin tunnen suhteellisen helposti jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joskus satuttaneet minua. 

Kenenkään ei ole pakko uskoa sitä, mutta niin se todella on. Jos jotain osaan syyllisyyden tuntemisen 

lisäksi, niin toisen elollisen olennon nahkoihin asettumisen. Tunnen aina olevani joko väärässä 

tai vääränlainen, vaikka teeskentelisin olevani jotain muuta. Hän, joka kuvitteli lukevansa minua 

kuin avointa kirjaa, pettyisi pahan kerran ja keksisi tuhat vastalausetta tämänkin lauseen 

ensimmäiseen osaan. Vaikka ymmärrän kyllä hänenkin kantansa vallan mainiosti, sillä mitäpä 

muuta olen itsekään tällä elämälläni tehnyt kuin epäillyt itseäni. Mutta kai minun sitten pitäisi 

olla kiitollinen siitä, että joku näki minussa edes alkuun jotain muuta kuin virheen tai helpon kohteen.

Hävettää, että edes kuvittelin saavani jotain parempaa. Siitä hyvästä ansaitsenkin pilkanteon, että

olen erehtyväinen ihminen. Ansaitsen vielä vuosienkin päästä tapahtumista kantaa häpeää siitä, 

etten ollut

riittävän

hyvä.

Does my misery really love company?

Introverttius on vähän ongelmallista minulle. Kriisitilanteissa kaipaisi ystävien tukea, mutta itselläni on tapana kääriytyä yhä tiiviimmin itseeni ja jäädä vellomaan. Mitä tehdä, kun parisuhde päättyy ja menettää siinä samalla myös parhaan ystävänsä, joka on ollut ainoa ihminen, jolle on uskaltanut avata itsensä kokonaan? Olen ollut ennenkin tilanteessa, jossa parisuhteen toinen osapuoli on joutunut ottamaan oman ristinsä lisäksi minunkin kannettavakseen. En ilmeisesti ole vieläkään hoksannut, miten parisuhteessa oikein ollaan. Takerrun seurustellessani vain yhteen ja samaan ihmiseen, eikä ystävyyssuhteetkaan enää meinaa jaksaa kiinnostaa. Minulla vain on niin hyvä ja turvallinen olla sen tutun ja turvallisen (?) ihmisen kanssa. Tähän vaikuttaa ujouteni ja sosiaalisten tilanteiden pelko – millä sitä nyt ikinä haluaakaan nimittää. Syystä tai toisesta ajan toisen tilanteeseen, jossa hän ei koe oloaan riittävän turvalliseksi voidakseen puolestaan avautua minulle. Se tuntuu todella, todella pahalta.

Tässä tilanteessa joku varmaan sanoisi, että minun pitää opetella ensin rakastamaan itseäni ennen kuin kykenen rakastamaan toista. Voi kuule, kuinka olenkaan yrittänyt! Mutta se ei kai sitten taida olla minun juttuni. Sitä paitsi, ei kenelläkään pitäisi olla oikeutta määritellä, kuinka aitoa rakkauteni ketäkin kohtaan on ollut – edes sen pohjalta onko se näyttäytynyt takertumisena toiseen. Viime vuosien aikana olen joutunut analysoimaan itseäni paljon merkittävien parisuhteiden ja niiden ongelmallisuuksien pohjalta. Olenko oppinut muuta kuin sen, ettei minun kanssani ole helpoimmasta päästä elää? Ainakin toivon niin. Tosin senhän taisin tietää jo kauan aikaa sitten ainakin alitajuisesti... En tiedä, kykenenkö itsekään elämään itseni kanssa. Mikäli olen parisuhteessa toivottoman tietoinen itsestäni, niin mitä se tuleekaan taas olemaan ilman parisuhdetta? Pelkään pelkääväni itseäni niin paljon, että yritän paeta sitä riippuvuuksiin, joista olin jo päässyt eroon.

Loppuun voisin liittää runonpätkän, jonka kyhäsin perjantaina pieneen muistivihkooni ulkoilmassa. Eihän tuo ole mikään ihmeellinen, eikä se oikein riittänyt purkamaan pahaa oloa, mutta ainakin yritin. Valkoisen paperin kammoa poden vain edelleen.. Mutta tässä se nyt olisi:

ei paikkaa mihin mennä

askeleidesi ontto kopina hukkuu kuolleiden kaupunkiin

oma heijastuksesi järkyttää mieltäsi:

"Tältäkö näyttää ihminen, jolta on sydän revitty rinnasta irti?" 

Rakkausromulus

Toisistaan erotettuja sukkapareja on alkanut ilmaantua yhä useammin. Mitä muuta rakkaus olisikaan kuin psykoosia ellei yksi iso vitsi! Luota toiseen ihmiseen ja menetä samalla koko vapautesi. Yhdellä on kaikki valta, josta kaikki muut – henkilöt ja asiat – sitten lopulta kilpailevat. Näkymätön köysi ahdistaa olemassaolollaan niin kauan, kunnes heität toivosi hiiteen. Mutta kuinka sen tekisit, kun olet jo ehtinyt saada pureman? Tarkemmin määrittelemättömään vaivaan ei tiettävästi olla löydetty vastalääkettä.

Sääli on tunteiden kuumennettua marjamehua. Joskus vain tuntuu, ettei mikään määrä ole kylliksi! Poteminen on ainoa mahdollinen särkyjen taltuttaja (vaikka kukapa nyt ei tahtoisi hypätä sen vaiheen ohi..). Mystiset ilmiöt, joita emme pysty mitenkään hallitsemaan tai ymmärtämään, ovat aina olleet enemmän tai vähemmän pelottavia, toisaalta kiehtovia. Mitä muuta elämä meille voisi tarjotakaan kuin näiltä ilmiöiltä suojautumista? Kykyä syleillä aaltoilevaa tummuutta koko komeudessaan – siitä ei kukaan täysijärkinen voisi olla lumoutumatta.

Findustry Winterball 2017

17.2. järjestettiin Helsingissä Findustry Winterball, mikä on industrial/alternativemetal -festivaali.

Heräsin perjantaina hyvissä ajoin, jotta ehtisin vielä käymään suihkussa ja laittautumaan sekä pakkailemaan ennen lähtöäni. Silti minulle tuli niin kova kiire, etten ehtinyt kissaa sanoa ja munankuoretkin jäivät sitten kattilaan lojumaan. Tein meille oikein eväsleivät; niihin tuli levitettä, tofua, kananmunaa ja salaattia. Kissoille jätin riittävästi nappuloita ja raikasta vettä. Olimme myös sopineet vanhempieni kanssa, että he käyvät 1-2 kertaa perjantaista lauantaihin ruokkimassa kissoja, sillä tuntuisi ahdistavalta jättää kissat niin pitkäksi aikaa keskenään jos vaikka jotakin pääsisi sattumaan. Hiro kun on niin nuori ja tavallaan "arvaamaton" vielä.

Raahauduin vielä "polille" kaikkine kantamuksineni ennen kuin pääsimme lähtemään kohti Helsinkiä. Hoitaja kysyi minulta että olenko käynyt ostoksilla. Vähän ihmettelin sitä kysymystä, sillä vaikka minulla monta pienempää laukkua olikin, niin yhtäkään muovi-/paperikassia en kanniskellut. Kieltämättä tunsin itseni ihan kassialmaksi — pitäisi hankkia kunnollinen matkalaukkukin joskus! Ei tulisi selkä aina niin kovin kipeäksi jos olisi sellainen perässä vedettävä... Hoitajan tapaamisen jälkeen lähdin talsimaan kohti Matkakeskusta, jonka luona kumppanini minua jo odottelikin. Hänkin pääsi onneksi niin aikaisin töistä, että pääsimme lähtemään jo klo 15:30 bussilla.

Bussissa kuuntelin mm. tätä (ei esiintynyt festivaalilla!)

Onnibussissa oli ahdasta ja tukalaa alkuun — no, se tuskin on mitenkään yllättävä informaatio. Paranoidiset ajatukset meinaavat nousta pintaan aina, kun oma tila on jotenkin uhattuna. Melko nopeasti pystyin kuitenkin rentoutumaan, vaikka olinkin lähes sietokykyni äärirajoilla. Ihminen on yllättävän sopeutuvainen eläin! Loppumatkasta kuuntelin In Strict Confidencea kuulokkeilla ja katselin bussin ikkunasta upean syvää violettia taivasta, jota pikimustat puut reunustivat. Vähitellen, lähestyessämme määränpäätämme ilmaantuivat ensimmäiset kaupunginvalot — ensin niitä oli vain muutamia siellä täällä kunnes ne moninkertaistuivat — niitä katsellessani alkoi vatsassani jännitys kipinöidä tulikärpästen lailla.

Perille saavuttuamme poikkesimme Kampissa hankkimassa vähän iltapalaa: mm. Lindtin tummasuklaata minulle satunnaiseen mielitekoon. Harvoin vastaavassa tilanteessa malttaa herkutella suklaalla, kun on edessä jotain niin jännää kuin tuolloin! Minua piti vähän jopa hoputtaa valitsemaan, kun en yhtään muistanut että hotelliin piti kirjautua johonkin tiettyyn aikaan mennessä. Kaiken lisäksi kumpikaan meistä ei tiennyt tarkkaa reittiä hotellille, joten vähän aikaa pyörimme siinä Kampin ja Finnkinon välissä kuin puolukat persiissä (ollaan myö ihan maalaisia). Kysyimme lopulta joltain ulkomaalaiselta pariskunnalta oikeaa tietä hotellille, joka ei todellakaan ollut kaukana.

Saavuimme hotelli Helkaan. Mielessäni jännitin vähän minkälaisen huoneen olimme varanneet — olisiko se parempi kuin se missä yövyin, kun kävin katsomassa Solar Faken keikkaa? Huoneeseen päästyämme yllätyin positiivisesti, sillä huone oli raikas, siisti, kotoisa ja kompakti. Sain vasta silloin kuulla, että Helka on neljän tähden hotelli. Eli vastasi kyllä mainiosti tarpeitamme! Ehkä melkein vähempikin olisi riittänyt, kun emme ehtineet kauheasti siellä hotellihuoneessa hengailemaan. ;) Piste iin päälle oli varmaan oma teepiste huoneessa. Vaikka olihan sellainen mm. hotelli Marskissakin tottakai, mutta ainahan se on piristävä lisä! Minibaaria ei sen sijaan ollut tällä kertaa, mutta eipä sieltä olisi varmaan mitään raaskinut tarvinnut ottaakaan.

Mutta hypätäänpä nyt takaisin illan päätarkoitukseen eli Findustryyn. Kävin hotellilla pikaisessa suihkussa ja katselin vähän aikaa tv:ta sängyssä samalla, kun toinen laittoi hiuksiaan ja alkoi asetella mustia piilareitaan paikoilleen. Itselläni oli jo meikki valmiina, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän viimeistellä lopputulosta. Ehdin myös rauhassa juomaan teen ja syömään muutaman palan suklaata. Autoin välillä kumppaniani hiusten stailaamisessa ja meikkasinkin hänet mielelläni. Tunnelma oli korkealla jo tässä vaiheessa iltaa. Kello oli 22:40 kun lähdimme hotellihuoneesta kohti Bar Bäkkäriä, joka muuten sijaitsee kirjaimellisesti Helkan naapurissa.

Baarissa olin alkuun hyvin jännittynyt, niin kuin aina sosiaalisissa ja julkisissa tilanteissa. Olin kuitenkin innoissani tulevista musiikkiesityksistä ja siitä, että tunsin kerrankin edes jossain määrin kuuluvani "kalustoon". Tarkoitan sillä lähinnä yhteenkuulumisen tunnetta samanhenkisiä vaikutteita tyylillisesti ja musiikillisesti ammentaviin ihmisotuksiin. Toki sellainen minussa asustava yksinäinen susi tai varjo ei poistunut sielläkään omille teilleen, mutta olin sen kanssa huomattavasti enemmän sujut kuin yleensä. Keskityin siellä kuitenkin enemmän musiikkiin kuin muihin ihmisiin, koska nimenomaan musiikin vuoksi siellä oltiin.

Unzyme

Katsoin Unzymen keikan tanssilattian reunalla seisten. Ympärillä huojui ihmisiä musiikin tahtiin, kun itse keskityin vain katselemaan/kuuntelemaan. Keikka näytti ja kuulosti hyvältä. Joukossa oli myös biisejä, joita en ollut aiemmin kuullut. Laulajan ääni toimii mielestäni parhaiten, kun hän laulaa matalalta ja pehmeästi. Mistä  erityisesti heidän livekeikoissaan pidän on kuitenkin se, että laulussa on selvästi tunnetta mukana ja se, että bändin jäsenet selvästi välittävät toisistaan. Unzymen soittajat vaikuttavat muutenkin harvinaisen aidoilta ja sydämellisiltä tyypeiltä! Tykkään myös niistä valkoisista labratakeista, grrrrrrr. :3 Seuraavan kerran menin tanssilattialle, kun Blastromen esiintyi. Se oli minulle täysin uusi tuttavuus. Ehkä ns. sähköisempää musiikkia kuin mihin olen tottunut, vaikka elektroninen mieltymyksiini lukeutuukin. Livenä näytti ja kuulosti lähes epätodelliselta — positiivisessa mielessä! Tunnelma nousi kattoon näiden alienpukuisten (vai -sukuisten) soittajien esiintyessä.

Blastromen. Kuva ei tee oikeutta!

Mutta VAC eli Velvet Acid Christ oli se, mikä meidät ajoi Helsinkiin juuri silloin. Se saapui tänne USA:sta ehkä ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sillä täällä soittaminen on ilmeisesti jotenkin kalliimpaa ja tilausta on vähemmän. Tanssilattia oli kuitenkin täpötäynnä ja piti vähän nähdä vaivaa, jotta pääsimme ihan lavan eteen (vaivihkaa mutta kohteliaasti tietenkin). Musiikki meni luihin ja ytimiin, enkä enää muistanut ujostellakaan (hihihihhihih). En osaa oikeastaan sanoa enempää, kun musiikkia on niin vaikea kuvata sanoin. Kumppanini odotti VACin näkemistä enemmän kuin minä, sillä hänelle se on ollut niin tärkeä bändi jo ihan nuoresta lähtien.

Kello alkoi lähestyä muistaakseni viittä aamuyöllä, kun sain viimein kallistetuksi pääni tyynyyn. Uni tuli kyllä nopeasti, mutta seuraavana aamuna ei ollut aikaa paljon tuhistakaan. Me hölmöt missattiin aamupala, kun ei millään päästy sängystä ylös hyvissä ajoin ennen yhtätoista. Silti yöunet jäivät aivan liian lyhykäisiksi. Lauantaipäivänä ei ollut kauhean mukavaa hortoilla kasseineni ja kamppeineni Helsingin keskustassa unen ja valveen rajamailla, orastavan vatsataudin kytiessä elimistössä. Meinasin muutamaan otteeseen saada paniikkikohtauksen keskellä Kamppia. Onneksi löysimme sohvarykelmän, vaikka sielläkin oli kyllä vähän turhan ahdasta. Paniikin laukaisija on juuri tuijottavat ihmiset ja tuollainen jättimäinen ostoskeskus on helvetillinen paikka siinä olotilassa. Jossain vaiheessa piti kuitenkin nousta siitä, kun oli pakko saada raikasta ilmaa ennen bussiinmenoa. Emme ehtineet edes syödä mitään kunnollista.

Seuraavat pari päivää menivätkin sitten kotona sängyn pohjalla oksutaudissa. Mutta vaikka se luultavasti tulikin Kampin pisteeltä ostamani leivän majoneesista, niin en valita. Saman hinnan maksaisin uudestaankin tuosta reissusta!