perjantai 15. kesäkuuta 2018

Pariutumisen painostava tarve

Olen ruvennut ajattelemaan hyvin eri lailla parisuhteista, ja näkemään yksin olemisen monia hyviä puolia. Voi kuunnella hiljaisuutta ja sukeltaa rauhassa omaan mielikuvitusmaailmaansa. Sitä paitsi, pystyn keskittymään paremmin omiin kiinnostuksenkohteisiini ja myös muihin ihmisiin, kun en koe olevani kenenkään omaisuutta. Koti on vain ja ainoastaan minunnäköiseni, kun täällä ei pyöri tai asustele jatkuvasti toinen ihminen itseni lisäksi. Olen ensimmäistä kertaa aidosti tyytyväinen siihen paikkaan, jota kutsun omaksi kodikseni.

Minulta on kysytty aika usein, miten olen voinut olla niin kauan (vähän alle vuoden) yksin. Varsinkin ensimmäisellä kerralla kysymyksen kuultuani menin hyvin hämilleni. Tuntuu vähän, että pidetään jotenkin outona jos ei koe tarvetta löytää "sitä tiettyä ihmistä, jonka kanssa jakaisi ilot ja surut" tai vaihda petikumppania lähes yhtä usein kuin vaihtaa lakanansa. Ihan kuin kaikkien oletettaisiin olevan samasta puusta veistettyjä ja hyödyntävän omaa ulkonäköänsä pariutumisrituaaleissaan. Pitäisikö kelpuuttaa joku vain siitä syystä, että saisi tarpeilleen jonkun purkukohteen? Vaikka siihen hommaan ei välttämättä tarvita toisen ihmisen läsnäoloakaan.

Tottakai se on eri asia, hoitaako hommat itse vai jonkun kanssa. Mutta mitä ulkonäöllä tai ihmisen "ihanuudella" on sen asian kanssa tekemistä, kuinka nopeasti "saa" uuden kumppanin? Ei mitään. Sekin voi olla hyvä valinta, ettei halua enää tapailla/seurustella pelkästään sillä perusteella, kun yksin oleminen pelottaa. Ei ne pelot kuitenkaan häviä mihinkään, vaikka turvautuisi toiseen ihmiseen. Elämä on aivan yhtä armoton meistä jokaista kohtaan, eikä epäonni ohita ketään sosiaalisen statuksen perusteella. Tämä on vain tervettä maalaisjärkeä, mutta monella aikuisellakin tuntuu olevan jokseenkin maaginen ajattelutapa tässä asiassa. Voin silti sanoa ymmärtäväni mistä se kumpuaa (olenhan nisäkäs).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti