How did you get inside me?

Ihmissuhteissa on kiehtovaa huomata tietynlaisia kaavoja, jotka sitten toistuvat vain eri muodoissaan. Helpointa on tarkastella niitä omien kokemuksiensa kautta, sillä kukaan muu ei voi kokea niitä juuri niin kuin sinä - tai minä. Siksi käytän tässäkin tekstissä itseäni malliesimerkkinä, vaikka sama kuvio voisi toistua ihan kenellä hyvänsä. Jotta kuitenkin välttäisimme joutavanpäiväistä egosentrisyyttä, yritän hyödyntää myös tapaamieni ihmisten kissojen kokemuksia.

Meissä kaikissa on monenlaisia piirteitä. Esimerkiksi kaksi ihmistä muodostavat ihmissuhteen, jossa kummallakin on oma roolinsa. Jostakin syystä toisesta tulee alistuvampi kuin toisesta, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että vastapuolella on taipumus dominointiin tässä suhteessa. Ani harvoin sitä kumpikaan tiedostaa, kunnes muuttuminen tekisi jo kipeää. Itse olen huomannut, että tasapuolisuus ihmissuhteissa on todella haastavaa - jos sitä on pidemmän päälle ylipäätään mahdollista saavuttaa.

Onhan se toisaalta väistämätöntä, että toinen ottaa ohjat. Kuten työsuhteissa esimiehillä on enemmän valtuuksia ja toisaalta myös vastuuta. Ei pitäisi unohtaa, mitä tuo pieni, helposti sanahelinään hukkuva 'vastuu' tarkoittaa. Pomo voi pelastaa palkallisen elämän, mutta hän voi myös tehdä siitä helvettiä. Kaikilla meillä on omassa lähipiirissämme kylliksi tilanteeseen sopivia esimerkkejä ilman, että alan niitä tähän erittelemään. Niistä voimmekin tehdä sen johtopäätöksen, että sellaista asemaa on helppo käyttää väärin. Vaikka se merkitseekin sitä, että paremmassa asemassa oleva on epäonnistunut hyvän pomon roolissa - hänestä on tullut ikävä pomo.

Minä olin ala-asteikäisenä äärimmäisen alistuvaista sorttia. Erityisesti koulussa ja harrastuksissa se ilmeni siten, että annoin pompottaa itseäni kuin olisin ollut vailla omaa mieltä. No, kuinka moni voisi edes väittää omaavansa sen ikäisenä niin paljon itseluottamusta, että osaisi asettua vastarintaan silloin, kun ikätovereiden keskuudessa suurempaan suosioon päässyt lapsonen käskee tekemään jotain? Niin, tuskin kukaan. Mutta uskon, että tietynlainen asema vaikutti silloin enemmän kuin oma luonteeni. Lasten keskuudessa se on erityisen julmaa, sillä lapsilla tietoisuus on vielä heikommissa kantimissa kuin aikuisilla. Kiusaajat eivät kyseenalaista asemaansa suhteessa kiusattuihin, sillä he ovat tottuneet olemaan niitä jotka määräävät.

Toisaalta, vapaa-ajalla sain käyttää myös omaa harkintaani. Myönnän, että olin toisinaan (yhden käden sormilla laskettavia) kavereitani kohtaan hiukan dominoiva lapsena. Saatoin yllyttää tekemään hölmöjä asioita ja häpeän sitä vähän vielä tänäkin päivänä. Tietyn henkilön kanssa minä määräsin, kumpaa hahmoa sain leikkiä ja keksin typeriä pieniä tapoja saada toinen tekemään mitä tahansa. Olinpa ikävä! Nyt mietin johtuiko käytökseni niiden patoutumien purkautumisesta, joita koulussa kokemani vääryydet kerryttivät, vai oliko kaveruutemme alun perinkin sillä pohjalla. Kuka tietää...

Vanhemmalla iällä minulla on ollut useita ihmissuhteita, joiden päättyminen on noudattanut tiettyä kaavaa. Olen ollut se alistuvampi, kunnes aloin tiedostamaan ja vaatimaan lupaa näkyä enemmän. Olen ilmaissut tahtoni voimakkaammin kuin tavallisesti. Ja kas kummaa, ihmissuhde poikki! Varmaan se säikäyttää, kun vaikutan niin rauhalliselta ja seesteiseltä (näin olen kuullut monesti), mutta silloin kun mitta täyttyy, raivoni on jotenkin liikaa sille osapuolelle joka on tottunut määräämään tahdin. Asiat, jotka minua ovat häirinneet, jäävät purkaukseni varjoon ja saavat toisen tarttumaan heikoimpiin kohtiini pahimmalla mahdollisella hetkellä. Purkauksia kertyy yleensä sitä enemmän mitä merkittävämmästä ihmissuhteesta on kyse - siitähän ei luovu helpolla.

Omat ongelmani ovat pakottaneet turvaamaan paljon läheisiini. Kun on erityisen huono päivä, ei saa hoidettua kotitöitä saati käytyä kaupassa omin voimin. Monesti tuntuu, että huono päivä on omassa elämässäni enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Olen viime aikoina ollut vähän närkästynyt tästä ns. alistujan roolistani, kun en voi päättää omista asioistanikaan niin paljon kuin tahtoisin. Niin siinä käy kun jakaa kotinsa työssäkäyvän ihmisen kanssa. Mikäli toinen haluaa tehdä hankintoja joita en itse niin suin päin menisi tekemään, ei ole helppoa kieltääkään. Kun eihän niitä usein minun rahoillani tehdä. Vähän paha siinä on moralisoida kuluttamista sivusta, kun itsekin pääsee nauttimaan työn hedelmistä. "Raha on valtaa" ja "seura tekee kaltaisekseen" - jotkut viisaat tiesivät kertoa jo aiemmin.

Eihän nämä ihmissuhteet ole suinkaan ainoita, joissa toinen tuppaa määräämään kaapin paikan. Se on alkukantainen ominaisuus elävissä olennoissa. Eläimillä voi havaita tätä käytöstä millään muotoa naamioimattomana. Sitä olen päässyt seuraamaan sivusta kissaystävieni ansiosta. Kun Elsa jakoi reviirinsä Hassen kanssa, Hasse oli kovin vilkas tapaus. Voisi sanoa, että Elsa oli heistä kahdesta se alistuvaisempi, vaikka osasi kyllä pitää myös puoliaan Hassen kastraation jälkeen. Nyt, kun Hiro on tullut meille asumaan, Hassesta on tullut selvästi vetäytyvämpi. Hiro tunkee usein Hassen perässä joka paikkaan ja on valmis taistelemaan paikastaan, kun taas Hasse lähtee heti luotani jos Hiro tulee siihen. Toivon hartaasti, että leikkauksen jälkeen Hiro olisi vähemmän dominoiva.

Näin vähän aikaa sitten dokumentin, jossa haastateltiin ihmistä, joka on työkseen dominatrixin hommissa. Olen pitkään ollut kiinnostunut aiheesta muutenkin. Auttaisikohan sellainen toiminta todella tyyppiä, joka ei oikein hallitse omaa elämäänsä ja vastavuoroisesti sellaista, joka ei osaa päästää irti hallinnasta... Ja minkä perusteella kannattaa valita kumman roolin ottaa? Entä onko se pettämistä parisuhteen ulkopuolella, mikäli kumppani ei suostu tähän leikkiin? Itse suhtaudun aika avoimin mielin näihin juttuihin, mutta kaikkea ei voi saada.

Epäihminen

Kirjoitan tätä blogitekstiä makuullani sängyssä, sillä heräsin aamulla niska jumissa. Ei ehkä paras tapa kirjoittaa silti, mutta olenhan tottunut epäergonomisiin asentoihin, niin miksi tekisin poikkeuksen näin niskajumituksen aikanakaan; kunhan vältän äkkinäisiä liikkeitä, enkä varsinkaan erehdy kääntämään päätäni vasemmalle. Aika epämukavaa tämä iPhonella kirjoittaminen kyllä on.

Minusta tulee pian taas epäopiskelija, sillä meidän kirjoittajaopiskelijoiden ryhmä oli niin pieni, että taloudellisten seikkojen perusteella tehtiin sellainen päätös meidän poloisten päidemme menoksi. Onhan se tavallaan melko tragikoomista, kun kerrankin minulla oli opiskelumotivaatiota sen verran, että olisin tahtonut käydä koulun loppuun, niin silloin koulu päättääkin opinnot puolestani. :'D No, eipähän tarvitse pelätä jälleen uutta EPÄonnistumista - ainakin voin luvan kanssa syyttää siitä jotakin ulkopuolista tahoa itseni sijaan.

Aikomuksenani on jatkaa opintojani etänä, kun sellainen mahdollisuus meille vielä suotiin, mutta eihän se samalta tunnu kuin se, että pääsisi tapaamaan meidän tiivistä ja itselleni tärkeäksi muodostunutta kirjoittajaporukkaa. Onhan se kovin epäreilua ja harmillista, mutta - niin laiha lohtu kuin se onkin - kaikki päättyy aikanaan. Ennen kuin vaivutaan täydelliseen epätoivoon, täytyy muistaa että ilman kouluakin voi pitää yhteyttä tovereihin. Se on vain itsestä kiinni saako niin tehtyä, sillä joskus joutuu olemaan se aloitteentekijä, tai saa jäädä nuolemaan näppejään, ja tutkiskelemaan oman napansa loputtomia kiemuroita ja kerroksia.

Ohhoh. Olenhan minä jotain saanut aikaiseksikin tällä viikolla. Kokkailin mm. epäterveelllsiä fudgeja - omin pikku kätösin! Itsepäisyyspäivänä kävimme saunomassa vanhempieni kotona, ja tulipa siinä ohella tehtyä oikein raikas ja ravitseva lenkkikin. Koulussakin olen käynyt vielä tällä viikolla, sillä koulumuotoinen opiskelumme päättyy "vasta" ennen joulua. Tänään en tosin mennyt tämän niskan takia. Ensi viikolla onkin fysioterapia, mutta nyt pitää ottaa Buranaa ja välttää vetoa.

Voisin nyt jatkaa epäluuloisia pohdiskelujani epävakaassa mielessäni. Mukavaa päivänjatkoa sinullekin!