Oloni on tyhjä. Ei ole mitään mieltä tuottaa ajatuksiani tekstin tai muun taiteen muodossa näkyviksi. Kaikki on jo sanottu. Maailmassa on niin paljon hyvää taidetta, etten usko pystyväni tuomaan siihen mitään uutta. Elämäni on enimmäkseen kidutusta. Kadehdin muita jatkuvasti. Niitä, jotka saavat jotain aikaiseksi ja saavat vastarakkautta. Miksi en edes yritä saada mitään aikaiseksi, kerran kadehdin muita sillä perusteella, että he saavat asioita aikaiseksi? Olen voimaton ja innoton. Nukun, vaikka olenkin näennäisesti hereillä. Muistoni ja sanavarastoni ovat kutistuneet olemattomiin. Jäljellä on enää tietoisuus, joka ylläpitää kykyä tuntea tuskaisuutta, mutta olen silti enimmäkseen jossain muualla kuin nykyhetkessä. Pompin eri tajunnantasojen välillä kykenemättä tekemään mitään loppuun asti. Kaikki on pelkkää sekamelskaa päässäni. Olen enää pelkkä kuori siitä, mitä joskus olin, vaikka en silloinkaan yltänyt koskaan parhaimpaani. Minussa oli kuitenkin (edes) potentiaalia tulla joksikin mainitsemisen arvoiseksi. Voi, jos olisin silloin tiennyt, mihin olinkaan matkalla...