maanantai 21. marraskuuta 2016

Myrkkylaulu


veripisara toisensa jälkeen johtaa pimeään huoneeseen
siellä kyhjöttää neito, joka ei osannut huutaa apua
hän poimii pillerin toisensa perään

joku viisas sanoi kerran:
"kukaan ei voi sua pelastaa"
siispä nielen myrkyn tämän ja olen ihan hiljaa

laulu kaikuu hiljainen, mutkittelee putkia pitkin

naapuri vastaa koputuksin:
vauvan täytyy nukkua


















 me
kaikki 
haaveilemme 



sekoamisesta
 useimmat sekoavat vain omassa päässään

lauantai 5. marraskuuta 2016

All cats are grey

Seuraan sivusta, kun muut käyttävät vahvuuksiaan omia unelmiaan toteuttaakseen. He uskaltavat suunnitella tulevaisuuttaan ja nähdä itsensä loistamassa kilpaa tähtien kanssa. Olen turtunut siihen - niin se vain on aina ollut. Itsesäälini on - ah, niin ylevää. Mutta miksi muuttua, kun jokin sisimmässäni näyttää sotivan ponnistelujani vastaan? Onko se kapinallisuutta? En osaa tehdä muutakaan kuin tuntea joko silmitöntä ahdistuneisuutta kaikesta mahdollisesta tai olla liian turta saadakseni mitään aikaiseksi. Edes lihomispelko ei nosta minua ylös sängystä/sohvalta/penkiltä.

Olen luovuttanut. Minusta on tullut ihan täydellinen sisäkissa. Ennen ruokaa haahuilin koko päivän yövaatteisillani. Ruoka sai mieleni kohoamaan, mutta syötyäni minua harmitti, kun ruoka ei vastannutkaan makumieltymyksiäni, ja suuhun jäi sellainen maku kuin joku olisi kuollut sinne. Johtunee myös siitä, että viisaudenhammasoperaation jälkeen suussa maistuu eltaantuneelta. Jaarittelua.. No, menin sitten syvää uupumusta tuntien sänkyyn, kun huomasin, että Hasse lepäsi siellä niin kutsuvan ja muhkean näköisenä. Kaivoin itselleni mukavan pesän, johon saatoin asettua tiiviiksi keräksi, ja Hasse asettui vartomaan peittomytyn päälle. Toimettomuudestani johtuvaa syyllisyyden tunnetta lievitti kisun tyytyväisen naaman katsominen ja kehräämisen kuunteleminen.

Tietenkin välillä on helpompaa syyttää muita. Sen täytyy olla henkilön X syytä, kun hän ei vie minua ulkoilemaan. Perkele! Minuahan pelottaa kohdata ihmisiä silmästä silmään yksin. Henkivartijako minulta puuttuukin? Enpä tiedä, voisiko kukaan pelastaa minua omilta ajatuksiltani. Toisaalta, minähän jättäydyn aina (yksin) kotiin, niin eihän minulla pitäisi olla mitään syytä valittaa... Mutta - kuten hiljattain eräälle psykologille totesin - jokin siinä toisesta kiusaantumisessa vain vetää niin kummasti puoleensa, että haluaa kokea sen uudelleen ja uudelleen. Silläkin uhalla, että saa hävetä ja soimata itseään jälkikäteen hermoilustaan; nimim. pellen rooli suojamuurina.