perjantai 19. elokuuta 2016

Havaintoja naamion alta

Entisen syömishäiriöisen unet ovat kiehtovia. Avopuolisoni heräsi, kun huusin hänelle unissani: "Sinä syöt enemmän kuin läskit! En minä syö paljon.." Siinä olikin sitten selittelemistä aamulla, että mitään pahaa en tarkoittanut tietenkään jne. Onhan se suorastaan ihme ja kumma, että alitajuntani puskee tuollaista kamaa uniini. Enhän minä nyt enää tuollaisia ajattele hereillä ollessani, enhän? Ei toki minulla enää pitäisi mitään ongelmaa olla, kun olen näin hyvinvoivan näköinenkin.. Siinä pähkinä purtavaksi ("oh, the irony"), kannattaako syömishäiriöön sairastua ja onko syömishäiriöstä ylipäätään mahdollista parantua kokonaan.

Olen joutunut aloittamaan erään vastenmielisenä pitämäni asian opiskelujen ohessa. Syön arkipäivisin kouluruokalassa. Syömishäiriön ääni meinasi kiirehtiä lisäämään pilkun edelliseen lauseeseen ja perustella sitä sillä, että koulu on kallis ja ruokailu sisältyy koulun hintaan. Mutta jatketaan kuin sitä ei olisi meinannutkaan tapahtua! Tietenkin se nyt on myös ihan vaan kuiva fakta, että siinä säästää ja pääsee osittain helpommallakin, kun pääsen ikään kuin valmiiseen ruokapöytään. Mutta kouluruokailuun liittyvään pelkoon on minulla omat syyni, mitkä johtavat ammattikouluajoista aivan sinne ala-asteelle saakka.




Olen aina ollut voimakkaan agorafobinen luonteeltani, eikä sitä ole helpottanut se seikka, että sairastuin anoreksiaan. Nuo kaksi tekevät julkisilla paikoilla syömisestä parhaimmillaankin jokseenkin neuroottista. Voin hyvillä mielin todeta, että olen edistynyt paljon sen suhteen. Paitsi että osallistun tätä nykyä ruokailuihin, niin pyrin myös syömään normaaleja annoksia ruokalassa kaikkien nähden. Edelleenkin siinä on omat haasteensa, kuten annoskokojen hahmottaminen, päätöksien tekeminen ja ripeästi toimiminen paineen alaisena. Usein hahmotan toisten annokset jotenkin lempeämmin kuin omani. Haluan kuitenkin syödä riittävästi, jotta jaksan keskittyä mahdollisimman hyvin, eikä tarvitse ostaa niin paljon ruokaa kotiin. Mutta pelkään tietenkin sitä, että joku pitää minua ahmattina. Tämä taas saa aikaan sen, että tavoittelen robottimaisesti "kohtuullista" ja "sopivaa".




Syömishäiriöstä parantuminen on vaikeaa. Omalla kohdallani oireilu alkoi anoreksian muodossa, mutta viime vuosina on ollut ajoittaisia bulimiakausia. Painoni on vaihdellut 40 kiloa kumpaankin suuntaan tämän sairauden vuoksi. Edelleen se näkyy päivittäisessä arjessa niin, että on hankalaa hahmottaa, missä kohtaa nälkä päättyy ja kylläisyys alkaa. Uskon, että sen suhteen itsensä kuuntelemisen vaikeus liittyy paljolti bulimiataustaani. Milloin syön fyysiseen - milloin tunnesyistä johtuvaan nälkään. Veikkaisinpa, etten ole ainoa, joka siihen sortuu, vaikkei enää kompensoisi syömisiään. Etenkin, kun nykypäivänä ruokaa on niin paljon ja vaihtoehtoja löytyy jokaiselle. Sitä paitsi - kuka tässä yhteiskunnassa voisi väittää syövänsä aina puhtaaseen nälkään?

Pakollinen loppukevennys

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti