perjantai 19. elokuuta 2016

Havaintoja naamion alta

Entisen syömishäiriöisen unet ovat kiehtovia. Avopuolisoni heräsi, kun huusin hänelle unissani: "Sinä syöt enemmän kuin läskit! En minä syö paljon.." Siinä olikin sitten selittelemistä aamulla, että mitään pahaa en tarkoittanut tietenkään jne. Onhan se suorastaan ihme ja kumma, että alitajuntani puskee tuollaista kamaa uniini. Enhän minä nyt enää tuollaisia ajattele hereillä ollessani, enhän? Ei toki minulla enää pitäisi mitään ongelmaa olla, kun olen näin hyvinvoivan näköinenkin.. Siinä pähkinä purtavaksi ("oh, the irony"), kannattaako syömishäiriöön sairastua ja onko syömishäiriöstä ylipäätään mahdollista parantua kokonaan.

Olen joutunut aloittamaan erään vastenmielisenä pitämäni asian opiskelujen ohessa. Syön arkipäivisin kouluruokalassa. Syömishäiriön ääni meinasi kiirehtiä lisäämään pilkun edelliseen lauseeseen ja perustella sitä sillä, että koulu on kallis ja ruokailu sisältyy koulun hintaan. Mutta jatketaan kuin sitä ei olisi meinannutkaan tapahtua! Tietenkin se nyt on myös ihan vaan kuiva fakta, että siinä säästää ja pääsee osittain helpommallakin, kun pääsen ikään kuin valmiiseen ruokapöytään. Mutta kouluruokailuun liittyvään pelkoon on minulla omat syyni, mitkä johtavat ammattikouluajoista aivan sinne ala-asteelle saakka.




Olen aina ollut voimakkaan agorafobinen luonteeltani, eikä sitä ole helpottanut se seikka, että sairastuin anoreksiaan. Nuo kaksi tekevät julkisilla paikoilla syömisestä parhaimmillaankin jokseenkin neuroottista. Voin hyvillä mielin todeta, että olen edistynyt paljon sen suhteen. Paitsi että osallistun tätä nykyä ruokailuihin, niin pyrin myös syömään normaaleja annoksia ruokalassa kaikkien nähden. Edelleenkin siinä on omat haasteensa, kuten annoskokojen hahmottaminen, päätöksien tekeminen ja ripeästi toimiminen paineen alaisena. Usein hahmotan toisten annokset jotenkin lempeämmin kuin omani. Haluan kuitenkin syödä riittävästi, jotta jaksan keskittyä mahdollisimman hyvin, eikä tarvitse ostaa niin paljon ruokaa kotiin. Mutta pelkään tietenkin sitä, että joku pitää minua ahmattina. Tämä taas saa aikaan sen, että tavoittelen robottimaisesti "kohtuullista" ja "sopivaa".




Syömishäiriöstä parantuminen on vaikeaa. Omalla kohdallani oireilu alkoi anoreksian muodossa, mutta viime vuosina on ollut ajoittaisia bulimiakausia. Painoni on vaihdellut 40 kiloa kumpaankin suuntaan tämän sairauden vuoksi. Edelleen se näkyy päivittäisessä arjessa niin, että on hankalaa hahmottaa, missä kohtaa nälkä päättyy ja kylläisyys alkaa. Uskon, että sen suhteen itsensä kuuntelemisen vaikeus liittyy paljolti bulimiataustaani. Milloin syön fyysiseen - milloin tunnesyistä johtuvaan nälkään. Veikkaisinpa, etten ole ainoa, joka siihen sortuu, vaikkei enää kompensoisi syömisiään. Etenkin, kun nykypäivänä ruokaa on niin paljon ja vaihtoehtoja löytyy jokaiselle. Sitä paitsi - kuka tässä yhteiskunnassa voisi väittää syövänsä aina puhtaaseen nälkään?

Pakollinen loppukevennys

tiistai 16. elokuuta 2016

Tiistai

Toivotan luokkatoverilleni päivänjatkot, ja suuntaan pyöräni luokse. Kuivaan satulan ponchoni helmaan. Istun satulaan ja lähden polkemaan. Näen vielä luokkatoverini mäen laella, etenemässä kiireettömästi kohti määränpäätään. Hänellä on savuke punatuilla huulillaan, ja musta hame liehuu alakuloisesti tuulessa. Polkaisen pyörään vauhtia ja liidän neitseellisen hennossa sateessa, mieli täynnä uusia asioita. Tummanharmaa pilvi varjostaa helmenvalkoista taivasta.



Nuori äiti lastenrattaineen kulkee ohi. Hänen vieressään pikkutyttö jää katsomaan perääni suu auki. Pyöräilen kotipihaan. Siellä rakennusurakoitsijat oransseissa työtakeissaan aloittelevat hommiaan. Yksi heistä, sirokokoinen nainen, tervehtii minua hymyillen. Vien pyörän varastoon. Kurkistan postilaatikkoon - tyhjä. Nousen hissillä viidenteen kerrokseen. Lähestulkoon leijailen kotiovelleni luhtikäytävää pitkin. Menen samantien makuuhuoneeseen ja rojahdan sänkyyn. Kissakin pomppaa sängylle, tervehtii minua hyväksyvästi ja pujahtaa ponchoni sisään.

lauantai 6. elokuuta 2016

Päärynäpuut

Se kutsuu minua taas. Puiden huokaisut harmaan taivaan alla, mystiset oliot hiipivät esiin. Niitä ei voi nähdä, mutta ne kuulee. Tammenterhot rasahtelevat niiden pikkuruisten varpuloiden alla. Lempeä tuuli tuo vanhojen kirjojen aavistuksen pähkinäisen tuoksun. Maistan hienoisen punaviinin maun kielelläni - sen, mitä join sinä syksynä, jona ilmestyit uneeni ensimmäisen kerran. Ei, en voi juoda viintä enää. Avaan surullisesti naukuvan rautaportin ja astun ulos.



 Haistan päärynät...

maanantai 1. elokuuta 2016

The invisible

En ole koskaan kokenut olevani erityisen taitava missään. Toki minullakin on niitä omia vahvuuksiani, mutta niissäkään en ole ollut läheskään ylivoimainen. Olen kokeillut monia eri lajeja aina jalkapallosta posliininmaalaukseen, mutta lähes aina ne ovat tyssänneet.

Kysymys ei ole siitä, ettenkö olisi innostunut mistään. Jostain kumman syystä se innostus vaan lopahtaa minulla äkillisesti. Ikään kuin alitajuntani käskisi minun lopettaa ennen kuin ehdin saavuttaa jotain ns. suurempaa. Niin kuin pelkäisin panna itseni likoon. Olen yrittänyt viime aikoina muuttaa tätä asiaa itsessäni. Mutta suuri osa minusta uskoo tietävänsä, että olen surkea ja tyhmä. Tuntuu tutulta jäädä muiden jalkoihin - tai mitä se on todellisuudessa - omiin kuvitelmiin haahuilemaan ja kokoamaan sosiaalista haarniskaa ennen kuin voi lähteä edes ruokakauppaan. Se on hauras illuusio, tiedetään.

@Pinterest

Ainoastaan muutama aktiviteetti on pysynyt matkassa pidempään: kirjoittaminen/lukeminen, laulaminen.. Myös jooga on ilokseni palannut pitkästä aikaa säännölliseksi kehon- ja mielenhallintakeinoksi. Enää en pääse päälläseisontaan kuin sekuntiksi, mutta kehoani kuunnellen pyrin oppimaan sen taidon vielä uudelleen. Onhan selkänikin kokenut kovia vuosien varrella. Vähän eri tilanne nyt kuin 10 vuotta sitten! Tärkeää on, ettei pakota itseään mihinkään. Pitää olla valmis niin fyysisesti kuin henkisestikin. Joogassa kaikki lähtee itsensä kuuntelemisesta - syvään hengittämistä unohtamatta.

Tämän vuoden keväänä aloin käymään salilla noin vuoden tauon jälkeen. Sitä ennen oli niin pitkä tauko, koska aloin saada paniikkikohtauksia salikäyntien yhteydessä. Kerrankin menin suoraan salilta ensiapuun rytmihäiriöiden vuoksi! Mutta tänä keväänä vältyin paniikkikohtauksilta. Siksi harmittaa, että kuntosalini meni kesätauolle. Toivon, että jatkan kuntosaliharrastusta, kun se aukeaa taas (nyt elokuussa). Saan siitä suurta mielihyvää, kun kehoni tottelee minua kaikkien näiden vuosien jälkeen. En ole mikään salihirmu (läheskään), mutta haluan pitää yllä jonkinlaista peruskuntoa. Parikin kertaa viikossa tuo hyvän mielen, kun pääsen purkamaan aggressioni johonkin! Lisäksi pyöräilyä, niin ei jää liian yksipuoleiseksi.

Eivät ne uutiset vielä loppuneet: Aloitan opiskelun pian. Säästäkää aplodit tuonnemmaksi.